Suomi vai Australia?!?

Valehtelisin jos väittäisin ettei Suomeen paluu aina välillä kävisi mielessä tai että en haaveilisi mahdollisuudesta muuttaa sinne takaisin edes pariksi vuodeksi.

Rakastan Brisbanea ja elämääni täällä; sitä, että aurinko paistaa lähes aina eikä ole kaamosta eikä loskapaskakelejä. On ihania ystäviä, tekemistä ja menoja ja hyvä työpaikka mutta näistä asioista huolimatta Suomeen paluu kiehtoo hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, etenkin nyt Aylan syntymän jälkeen.  Sillä vaikka täällä onkin kaikki paremmin kuin hyvin se tärkein eli ne rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset siellä Suomessa eivät ole täällä, eivät ole osa meidän jokapäiväistä elämäämme.

Miten ihanaa olisi jos vanhempani ja siskoni asuisivat lähellä ja saisivat olla suurempi osa Aylan elämää? Pystyisivät olemaan läsnä meidän arjessa muutenkin kuin vain Skypen ja sähköpostien välityksellä ja seuraamaan Aylan kasvua. Joinain päivinä antaisin mitä tahansa tästä mahdollisuudesta. Kaipaan perhettäni enemmän kuin koskaan,erityisesti olisi ihanaa jos äitini, Aylan mummi olisi lähellä. Samoin rakkaan pikkusiskoni ottaisin samantien elämään lähemmäksi meitä. Tuntuu pahalta ajatella miten paljosta he jäävät paitsi Aylan elämässä ja samoin miten paljon Ayla jää paitsi kun ei saa asua lähellä mummiaan ja tätiään.

 Meidän elämä on kuitenkin tällä hetkellä täällä, on työpaikat (oma yritys), talo ja koira.  Sekä tietenkin Nathanin perhe. Mikään ei kuitenkaan ole pois suljettua ja haaveissa on, että pystyisimme asumaan vuoden tai pari Suomessa jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Tottakai se vaatisi paljon järjestelyjä ja suunnittelua, vaatisi työpaikat joko molemmille tai edes toiselle Suomesta. Tai vaihtoehtoisesti työn täällä jota voisi tehdä etänä. Kaikki on mahdollista jos on valmis tekemään myönnytyksiä ja ihan vakavissamme olemme alkaneet suunnittelemaan Suomessa asumista. Olen erittäin onnekas, että mulla on ihana mies joka ymmärtää miten paljon haluan asua jossain vaiheessa Suomessa ja hän on valmis muuttamaan toiselle puolelle maailmaa, maahan jonka kieltä hän ei puhu ja josta hän ei tunne kuin pari ihmistä. On silti valmis muuttamaan jotta minä saisin vuorostani asua lähellä perhettäni ja perheeni viettää enemmän aikaa Aylan kanssa.

En osaa sanoa kaipaanko niinkään Suomea maana vaiko vain niitä rakkaita ihmisiä?! Toki on paljonkin asioita joita kaipaan Suomesta kuten kunnon vuodenajan vaihtelut, kylmä (ja luminen) joulu, ruisleipä ja salmiakki, sauna, Suomen kesä ja sen valoiset yöt. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin! Voi olla että vuosi tai pari Suomessa riittäisi ja sen jälkeen saisin tarpeekseni pitkästä pimeästä ja kylmästä talvesta ja siitä loskasta. Tai sitten käy niin, että en enää halua muuttaa takaisin Australiaan koska terveydenhuolto, päiväkodit ja koulut ovat niin paljon paremmat kuin täällä. Tai ehkä totun liikaa siihen, että saan tuoretta ruisleipää ja karjalanpiirakoita aina kuin haluan  ai niin ja sitä salmiakkia tietenkin. Niin ja lonkeroa ja maksamakkaraa ja oltermannia ja ja....

Tätä odotellaan jo kovasti

Suomi-ikävä on  siis todellista ja takaisin muutto (vuodeksi tai pariksi) toivottavasti mahdollista lähitulevaisuudessa mutta sitä ennen me päästään onneksi pitkälle lomalle sinne eli Suomi kutsuu joulukuun alussa ja takaisin kengurumaahan palataan vasta helmikuun loppupuolella. Ei ehkä se paras vuodenaika Suomessa lomailuun mutta muuta mahdollisuutta ei nyt ollut ja saadaanpahan ainakin kunnon annos talvea ja lunta! Onneksi toi mies lumilautailee ja on asunut Euroopassa niin ei tuu ihan täysin shokkina toi Suomen talvi.  Niin ja onneksi päästään pois Brisbanen tukalan kuumasta kesästä kerrankin. Mä en usko että tuun koskaan tottumaan näihin hiostavan kuumiin kesiin täällä.

Vielä siis seitsemisen viikkoa ja saa syödä Suomiherkkuja niin, että napa paukkuu!! Sitä odotellessa (ja hieman niitä pitkiä lentoja vauvan kanssa jo etukäteen panikoidessa eli kaikki hyvät vinkit vauvan kanssa lentämiseen enemmän kuin tervetulleita)

Ai niin meillä opittiin istumaan pari päivää sitten :)

Puolivuotias

Meidän pieni keskonen on jo puolivuotias! Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vasta ihan äskenhän me päästiin sairaalasta kotiin ja totuteltiin tähän vauva-arkeen.

Ensimmäisiä päiviä kotona

Kuuteen viime kuukauteen on mahtunut kyllä koko tunteiden kirjo, välillä on ryömitty pohjamudissa ja välillä leijuttu pilvien lailla taivaissa. On ollut epätoivon hetkiä, pelkoa ja epävarmuutta. Välillä on ollut hetkiä jolloin en tiedä teenkö mitään oikein tai onko musta tähän äitiyteen laisinkaan. Tulee myös niitä "paska"äiti fiiliksiä. Nämä hetket on onneksi verraittain harvinaisia ja tapahtuu lähinnä silloin kun on nukuttu huonosti, vauva on kiukutellut oikein urakalla, koti on kuin pommin jäljiltä ja vanhemmilta meinaa hermot pettää.

Niiden huonojen hetkien vastapainoksi viimeisen kuuden kuukauden aikana on ollut sellaisia onnen ja rakkauden hetkiä ettei niitä edes oikein pysty sanoin kuvailemaan. Hymy on herkässä ja onnen kyyneleet silmissä joka päivä kun meidän pieni oppii jotain uutta tai vain näyttää niin syötävän suloiselta. Mikää ei pysty valmistamaan niihin kaikkiin tunteisiin joita äitiys tuo tullessaan. En edelleenkään välillä pysty käsittämään miten paljon voi omaa lasta rakastaa. Rakastaa niin paljon, että sydän meinaa pakahtua onnesta ja samalla huolesta.

Parisuhde on ollut tietenkin koetuksella ajoittain mutta pienet kinat ja eriävät mielipiteet kuuluvat elämään ja isommat riidat ollaan saatu puhumalla selviksi. Me kuitenkin vielä edelleen opetellaan myös tuntemaan toisiamme paremmin kun ollaan oltu sen verran vähän aikaa yhdessä. Tämä on tietenkin tuonut omat lisähaasteensa tähän vauva-arkeen mutta kertaakaan en ole katunut päätöstä lapsen hankkimisesta enkä usko, että löytäisin mistään parempaa puolisoa ja isää lapselleni.

Isänpäivänä :)

Miltä meidän puolivuotias sitten näyttää ja mitä taitoja on viime aikoina opittu?
Ayla oli keskiviikkona neuvolassa 7.3kg ja 65cm. Kaksi alahammasta näkyy ja tuntuu ja kuola valuu lakkaamatta :)
Viimeisen kahden viikon aikana Ayla on oppinut kääntymään selältä mahalle, kumpaankin suuntaan. Viihtyy leikkimatolla lelujensa parissa pitkiäkin pätkiä kunhan äiti tai isi on näköetäisyydellä.
Ryömiminen ei ihan vielä luonnistu mutta yritystä riittää. Syö suht hyvällä ruokahalulla lähes mitä tahansa ollaan annettu maistaa.
Yleisesti ottaen iloinen vauva, hymyilee ja nauraa paljon silloin kun hampaidentulo ei vaivaa tai joku muu asia kiukuta. Nukkuu päivisin vähän miten sattuu mutta öisin paremmin, yleensä yhdellä syötöllä mennään.

Meidän pikku mussukka! <3

Vauva-arkea

Sitä jotenkin eli siinä harhaluulossa ennen vauvan syntymää, että olisi vaikka kuinka paljon aikaa touhuta ja kirjoittaa blogia yms mutta vaikka meidän neiti onkin suh helppo tapaus niin eipä sitä aikaa ole mitenkään hirveästi.

Niinä päivinä kun vauvan saa nukkumaan päikkäreitä edes jollain lailla ja vähän pidemmäksi aikaa kun sen normi 40minuuttia kerrallaan pitäisi pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, suunnitella Suomen matkaa ja hoitaa tuhat ja sata muuta asiaa kuten yrittää imuroida....

Ja joskus sitä vaan päätyy sohvan nurkkaan blogeja tai kirjaa lukemaan hetkeksi tai sitten päikkäreille vauvan seuraksi eli tälle blogille ei jää hirveästi aikaa mutta yritetään nyt kuitenkin.

Vauva-arkea on nyt takana kohta jo 6kk! Mihin ihmeeseen se aika oikein menee?! Ayla kasvaa ja kehittyy koko ajan ja joskus sitä oikein itsekin hämmästyy miten äkkiä hän oppii uusia asioita. Nyt viimeisen kuukauden aikana on kuultu ensimmäiset naurut, todistettu ensin mahalta selälleen kääntyminen ja siitä parin viikon päästä selältä mahalleen. Nykyään tyttö ei enää selällään viihdy vaan käänty mahalleen parissa sekunnissa, joskus myös unissaan J

Hampaita on myös tehtailtu viimeisen noin viiden viikon ajan, kuola valuu ja nyrkkejä/sormia pureskellaan ja joka toinen päivä kiukuttaa niin maan pirusti kun sattuu. Yhtään hammasta ei ole vielä esiin työntynyt mutta ilmeisesti siinä voi mennä pitkäänkin.

Aloitettiin myös kiinteiden maistelu pikkuhiljaa ja alkuun siitä ei tullut yhtään mitään, kaikelle vain irvisteltiin ja syljettiin ulos mutta nyt sekin alkaa sujumaan. Riisivelli (rice cereal ) ja siihen sekoitettu hedelmäsose menee alas ja Ayla odottaa suu auki aina seuraa lusikallista ja hymisee syödessään. Sotkuista puuhaa ja ruokalaput ei auta oikeastaa yhtään.

Mä en ikinä odottanut, että äitiys olisi helppoa mutta silti sen rankku us pääsee joskus vieläkinyllättämään. Älkää käsittäkö väärin on tää suurimman osan aikaa ihanaa mutta siltikin raskasta. Joinain päivinä tulee ikävä aikaa ennen vauvaa kun pystyi menemään minne halusi minne halusi ja tekemään mitä tahansa. Nyt täytyy suunnitella kaikki paremmin ja ottaa aina huomioon vauva ja vauvan tarpeet huomioon. Kiukkuisen vauvan rauhoittelu ja viihdyttäminen on myös joskus todella hermoja raastavaa varsinkin kun on yhtä lyhytpinnainen kuin minä. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja ne hyvät hetket tekee tästä kaikesta sen arvoista. Päivääkään en vaihtaisi pois! Oon siinä onnellisessa asemassa, että meillä on tuo mies suurimman osan aikaa kotona (työskentelee kotoa) eli kun alkaa höyry nousta korvista voin lykätä vauvan sille hetkeksi ja mennä suihkuun tai ulos kävelylle ihan yksin. Sen jälkeen jaksaa taas.

Ja onko sillä sitten niin hirveästi väliä, että en muista milloin meillä olisi viimeksi imuroitu saati pesty lattioita? Ehtiihän sitä myöhemminkin, hetken aikaahan Ayla vain on näin pieni ja päivät kiitävät ohi aivan liian nopeasti eli lattian pesut saa odottaa J

Ensimmäiset viikot...

Ekana aamuna synnytyksen jälkeen (no muutama tunti sen jälkeen) odottelin malttamattomana aamiaista että pääsisin heti sen jälkeen keskososastolle paria kerrosta alemmas vauvaa katsomaan. Mies ehti myös takaisin sairaalaan ennen kuin sain syötyä.

Se tunne kun näet sen oman pienen ihmeen keskoskaapissa kaiken maailman letkuissa ja johdoissa kiinni... ei sitä pysty kuvailemaan. Toinen oli niin pieni ja avuttoman näköinen! Mulla oli kyyneleet silmissä ja itku ei olllut kaukana.

Onneksi A:lla oli kaikki jo tässä vaiheessa sen verran hyvin, että sain vauvan syliin. Samana päivänä vauva pääsi jo pois sieltä kaapista ja CPAP laitteesta jonka jälkeen vietti vielä kaksi päivää NICU osastolla.

ensimmäistä kertaa sylissä <3

Seitsemän viikkoa etuajassa syntyminen merkitsi tietysti sitä, että A joutui jäämään sairaalaan pidemmäksi aikaa kuin minä. Meille sanottiin aluksi, että yleensä keskosia pidetään sairaalassa lähelle laskettua aikaa ja sillä hetkellä ajatus vauvasta erossa olosta seitsemän viikon ajan tuntui aivan hirveältä. Mä olin odottanut sitä hetkeä kun parin päivän sairaalassa olon ajan lähdettäisiin perheenä kotiin, oli kotiintulo vaatteet vauvalle (ja mulle) valmiina sairaalakassissa (ne harvat asiat jotka siellä oli valmiina sillon viikolla 32+5) mutta niitä ei sitten päästy käyttämään.

Itse pääsin kotiin kolmen sairaalassa vietetyn yön jälkeen ja se hetki kun lähdettiin kotiin ilman vauvaa oli aivan hirveä. Vauvan jättäminen sairaalaan oli vaikeinta mitä olen ikinä joutunut tekemään. Tiesin tottakai, että se on paras paikka hänelle sillä hetkellä ja saa parasta mahdollista hoitoa mutta silti se oli vaikeaa, ei sitä koskaan edes osannut kuvitella että vauva ei tulisikaan kotiin saman tien. Kotona ollessa hormoonihuuruisena oli  kyllä ihan tyhjä olo ilman vauvaa ja mulla oli joka päivä ihan hirvee kiire päästä sairaalaan viettämään aikaa A:n kanssa.

A oli lopulta sairaalassa kolme viikkoa, ekojen parin päivän jälkeen Special Care nurseryssä jossa oli kahdeksan muuta vauvaa samassa huoneessa. Me vietettiin miehen kanssa joka päivä aikaa sairaalassa yleensä itse olin aina kauemmin ja mies lähti ruokkimaan koiran ja laittamaan ruokaa yms kun itse vielä jäin sairaalaan.  Useimpina päivinä olin sairaalassa yhdentoista aikoihin ja kotona joskus seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Eihän sieltä malttanut millään lähteä pois vaikka raskastahan se oli. Kotona yritettiin levätä ja nukkua niin paljon kun mahdollista. Itse jouduin heräämään pari kertaa yössä pumppaamaan maitoa eli tavallaan jo silloin tottui hiukan niihin yöheräämisiin vaikka vauva ei ollutkaan vielä kotona.

A sai ruoan pääasiassa nenä-mahaletkun kautta ensimmäiset kaksi viikkoa ja aina sairaalassa ollessani kokeiltiin imettämistä joka pikkuhiljaa alkoi onnistumaan. A sai jonkin verran korviketta ennen kuin pystyin pumppaamaan tarpeeksi. Joka päivä kulki siis maitoa kylmälaukussa sairaalaan J

Ne kolme ekaa viikkoa tuntui ikuisuudelta ja vaikka A oli hyvässä kunnossa eikä missään vaiheessa ollut mitään ns. vaaraa tai ongelmia terveyden/kehityksen suhteen olin silti jatkuvasti huolissani. Huolissani vauvasta ja myös siitä miten me sitten pärjätään kun A pääsee kotiin kun oltiin totuttu siihen, että jatkuvasti oli hoitaja lähellä jolta kysyä neuvoa. Entä sitten kun oltaisiin ihan vain me kaksi vauvan kanssa vuorokauden ympäri? Miten me pärjättäisiin?  Eli vaikka odotin A:n kotiinpääsyä malttamattomana niin samaan aikaan myös pelkäsin sitä jollain tavalla.

vähän väsynyt äiti

toista kertaa kylvyssä

Mä en tiedä yhtään millanen menetelmä Suomessa on mutta täällä (ainakin mun sairaalassa) on käytäntönä että kun vauva on valmis lähtemään kotiin jää äiti vauvan kanssa 24-48 tunniksi sairaalaan. Tänä aikana hoitaja/kätilö käy muutaman tunnin välein tarkistamassa miten kaikki sujuu, etenkin miten imettäminen (tai pullosta syöminen) sujuu ja jos kaikki on hyvin ja vauvan paino noussut, pääsee kotiin.

Itse vietin siis A:n kanssa kaksi yötä sairaalassa ennen kuin hän pääsi kotiin. Mies oli vietti myös ekan yön meidän kanssa ja sinä yönä ei kyllä nukuttu kumpikaan yhtään. Taidettiin olla aika hermoraunioina ja panikoitiin jokaisesta pienestä äänestä jonka vauva päästi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja päästiin vihdoinkin kotiin koko perhe.

lähdössä kotiin

A oli syntyessään hyvän kokoinen ja hänellä ei ollut mitään ihmeempiä ongelmia koko sairaalassa olonsa aikana eli siinä mielessä oltiin todella onnekkaita. Sairaalassa oli A:n viereisissä sängyissä/keskoskaapeissa niitä todella pieniä keskosia. Heidän näkeminen pysäytti ja auttoi jaksamaan. Samoin se itsesääli siitä että miksi meille kävi näin katosi aika pian kun jutteli toisten vanhempien kanssa joiden vauvat olivat viettäneet viikkoja ja jopa kuukausia sairaalassa. Tai kun samana päivänä viikolla 24 syntynyt poika jouduttiin elvyttämään (voi nyt hyvin ja pääsi kotiin viime viikolla) samalla kun itse sain pitää vieressä omaan tyttöäni sylissä. Tämän pojan vanhemmat saivat vain koskettaa vauvaa hetken aikaa  kerrallaan keskoskaapin luukkujen kautta.

Me saatiin kuitenkin alusta asti pitää A:ta sylissä niin pitkään kun haluttiin. Saatiin kylvetttää ja vaihtaa vaippaa ja tuoda omat vaatteet hänelle. Sain imettää ja molemmat saatiin pitää A:ta ihokontaktissa paidan alla joka päivä eli vaikka kaikki ei mennytkään ihan "suunnitelman" mukaan meni kaikki lopulta hyvin ja saadaan olla paljosta kiitollisia.

Mä en edelleenkään tiedä ihan varmasti mikä aiheutti ennenaikaisen synnytyksen mutta mulla oli(on?) jokin ongelma kohdunkaulalla. Mahdollinen toinen raskaus pelottaa jonkin verran. Pelkään, että seuraavakin syntyy liian aikaisin ja joudutaan taas viettämään viikkoja sairaalassa.

vihdoinkin omassa sängyssä kotona :)

p.s. Pahoittelut huonolaatuisista kännykkäkuvista, ei jaksettu raahata kunnon kameraa sairaalaan

Synnytyskertomus

Raskaana ollessani luin varmaan satoja synnytyskertomuksia eri blogeista, kai mä halusin varautua pahimpaan ja sit samalle ne kertomukset helpommista synnytyksistä autto edes hiukan tajuamaan että ehkä se ei tule välttämättä olemaan niin hirveetä. Ja sit taas ne kaikkein kamalimmat ja kivuliaimmat kertomukset joissa kuitenkin oli onnellinen loppu auttoi valamaan uskoa siihen, että kyllä mä pystyn synnyttämään. Stressasin meinaan sitä synnyttämistä koko raskauden ajan.Siis aivan hirveesti; näin painajaisia ja valvoin yöllä panikoiden. Yritin toki kannustaa itseäni muistuttamalla itseäni siitä että se on ihan luonnollista ja että miljoonat naiset ympäri maailmaa synnyttää joka päivä eli ei se nyt mikään niin ihmeellinen juttu ole. Mutta silti se kipu, repeämiset yms pelotti aivan tajuttomasti.

Mutta siis itse asiaan...

Maanantai 21 Maaliskuuta alkoi aivan tavallisesti, kampesin itseni ja vatsani ylös sängystä kuuden maissa huonosti nukutun yön jälkeen ja muistan ajatelleeni bussissa matkalla töihin, että onneks on enää kolme viikkoa töitä jäljellä ennen äitiyslomaa. Väsytti niin jumalattomasti! Töissä haettiin kahvit työkavereiden kanssa niinkuin joka aamu ja sitten töitten kimppuun. Oli yllättävän kiireinen päivä ja lounasaikaan en ollu ehtinyt syömään mitään ja maha kurisi ihan hullun lailla. No vessan kautta oli tarkoitus käväistä äkkiä alakerran kahvilasta hakemassa salaatti tai jotain... juu ei onnistunu.

Vessasta pois tullessani vähän ennen kello 12 luulin, että pissasin housuun. Ajattelin, että Jes! Tää tästä nyt sit vielä puuttui. No äkkiä takas vessaan ja samalla lorahti oikein kunnolla ja tajusin että tää on kyllä nyt jotain muuta kuin pissaa. Tungin kasan vessapaperia pikkareihin ja ryntäsin (lue: taapersin ) takas omalle työpisteelle ja supisin työkaverille jolla on kolme lasta,nuorin 6kk että mä luulen että mun lapsivedet meni. Se katto mua hetken aikaa ihan ällistyneenä ja sit ponkas ylös ja sano, et hän hakee alakerran kaupasta siteitä, soita sairaalaan ja N:lle (miehelle). No yritin sairaalaan mutta en päässy läpi, jälkeepäin sain kuulla, että heillä oli tavallista kiireisempi päivä synnytysosastolla sinä päivänä. Mieskään ei vastannu joten jätin vastaajaan hätääntyneen viestin et soittaa heti kun pystyy. Työkaveri tuli takasin ja eihän se siteet mitään auttanu vaan sitä lapsivettä tuli jatkuvalla syötöllä ja valui ympäri toimiston lattiaa. Oli aika noloa kävellä koko toimiston läpi vettä valuen ;)

Työkaveri oli omalla autolla sinä päivänä ja ajo mut sairaalaan, jatkoin soittamista miehelle mutta ei edelleenkään vastannu eli laitoin tekstiviestiä että tulee sairaalaan suoraan. Tässä vaiheessa olin ihan paniikissa, viikkoja oli vasta 32+5 ja sairaalakassi pakkaamatta. Toki se eka aiheutti enemmän huolta kun se sairaalakassi.

Sairaalaan pääsin edelleen vettä valuen, tässä vaiheessa oli hame jo ihan läpimärkä ja kengät vaan lotisi kävellessä. Näin jälkeenpäin se jo naurattaa mutta ei siinä vaiheessa. Ilmotin respaan, että meni lapsivedet ja ne käski mennä Pregnancy assesment yksikköön tutkittavaksi. Tässä vaiheessa mies vihdoin soitti takas ja kysy heti ekana et oonko varma etten nyt vaan ylireagoi. Taisin sanoa sille aika äkäsesti että en ja ois syytä lähteä ajamaan sairaala kohti heti.

Mut laitettiin käyrille ja vauvan sydänäänet hyvät. Lääkäri tuli ottamaan näytteen ja varmistamaan että kyse on todellakin lapsivedestä. Olin hiukan että luuleeko ne tosiaan että vaan jatkuvasti kusen housuihini, että mitä muuta se nyt vois olla kun lapsivettä?!

Samalla tarkistettiin ultralla vauvan asento ja siellähän se köllötteli oikeassa asennossa pää alaspäin.

Tässä vaiheessa alkaa erittäin lievät menkkamaiset krampit mahassa mutta mitään muuta ei ole tapahtunut. Kohdunsuu ei ole pehmennyt tai laskeutunut enkä ollut yhtään auki. Sain särkylääkettä ja makoilin sängyllä edelleen käyrillä. Samalla laitetttiin kanyyli käteen ja sain steroidipistoksen vauvan keuhkoja vahvistamaan. Kanyyliä yritti ensin laittaa joku lääkäriharjoittelija, ei onnistu ja sattuu. Tästä yrityksestä jäi kämmenselkään aivan karsee mustelma päiviksi.

Mies saapui sairaalaan yhden maissa kiireessä pakkaamansa kassin kanssa J edelleen naurattaa ne sen vaatevalinnat mulle. Kaikkein pienimmät pikkarit ja ensimmäinen mekko jonka oli kaapista löytäny. Onneksi sillä oli aikaa lähteä käymään uudelleen kotona hiukan myöhemmin tarkkojen ohjeiden kanssa siitä mitä tuoda mukanaan. Seuraavalle kerralla pakkaan sen sairaalakassin valmiiksi heti kun testi näyttää positiivista J

Sain voileipiä ja jukurttia lounaaksi ja taas tehdään sisätutkimus, edelleen ei mitään edistystä ja saan lisää särkylääkettä edelleen lieviin ja harvakseltaan tuleviin supistuksiin. Makoilen siellä käyrillä jotain kolmisen tuntia ja viiden jälkeen mut siirretään osastolle ja aloitetaan lääkitys jonka tarkotuksena on lopettaa supistukset ja pitää vauva sisällä mahdollisimman kauan. Kätilö sanoo että jos hyvin käy en synnytä kuin viikon parin päästä mutta joutuisin olemaan sairaalassa vuodelevossa siihen asti.

Mies tuli takaisin kuuden maissa ja sain illallista ja lisää särkylääkettä, tässä vaiheessa olo ihan hyvä mutta yht’äkkiä supistukset alkavat voimistumaan ja tuntumaan pahoilta. Kutsuin kätilön paikalle joka tutkii monitoria ja kysyy olenko varma, että ne ovat voimistuneet koska eivät näy käyrillä. Kiemurtelen tuskissani sängyllä ja tekis mieli huutaa että mua kiinnosta hittoakaan näkyykö ne käyrillä vai ei koska tunnen ne! Lopulta kätilö pitää käsiään mun mahan päällä supistuksen aikana ja vihdoin uskoi että ne oikeasti alkoi olemaan jo aika pahoja. Kutsui lääkärin paikalle ja taas sisätutkimus, tässä vaiheessa auki 1cm ja jatkettiin lääkitystä supistusten lopettamiseksi. No se ei sitten toiminut ollenkaan vaan niitä alkoi tulemaan yhä useammin ja kipu tuli joka kerralla pahemmaksi joka aiheutti sen, että mä oksensin jatkuvalla syötöllä.

Joskus kahdeksan jälkeen tehtiin taas tutkimus ja olin 4cm auki ja mut päätettiin siirtään synnytyssaliin, sinne päästessä eli noin vartin päästä olin 7cm auki! Olin tehnyt synnytyssuunnitelman ja toivonut pääseväni kuumaan suihkuun tai kylpyyn kipuja helpottamaan mutta se ei onnistunut koska vauvan sydänääniä piti tarkkailla eli jouduin pysymään sängyssä tai aivan sen vieressä. Sain kipuun kaasua mutta en pystynyt keskittymään sen hengittämiseen koska halusin pyöritellä lantiota aina supistuksen tullessa koska tunsin että se auttoi parhaiten. Ihan ilman kivunlievitystä siis mentiin.

Puolen yön aikoihin olin täysin auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan. Siitähän ei sitten tullut aluksi mitään! Se oli aivan kamalaa ja olin tässä vaiheessa niin väsynyt etten jaksanut yrittää kunnolla. Huusin jossain vaiheessa että en jaksa/pysty enää ja että leikatkaa se vauva jo ulos. Samoin olin kuulemma huutanut miehelle, että en ikinä enää aio synnyttää J Heh!

Vauvan pää oli väärässä asennossa mistä johtuen jäi jumiin synnytyskanavaan ja vaikeutti synnyttämistä. Lopulta opin ponnistamaan oikein kiitos aivan mahtavan kätilön ja lääkärin mutta silti ponnistusvaihe kesti noin kaksi tuntia ja lääkäri joutui leikkaamaan pienen epparin. Neiti A syntyi 2.12 tiistai aamuna  (2.37kg ja 47cm). Sain vauvan rinnalle noin minuutiksi eli siksi ajaksi kun isä leikkasi napanuoran. Sen jälkeen vauva odottaville keskososaston hoitajille tutkittavaksi ja siitä suoraan keskososastolle jonkinlaiseen hengityslaitteeseen. Isä pääsi vauvan mukaan ja itse jäin tikkailtavaksi ja pääsin suihkuun ja sen jälkeen pikaisesti vauvaa katsomaan ja osastolle nukkumaan joskus neljän aikaan. En kyllä saanut yhtään unta, koska olin huolissani vauvasta. Kaikki oli kuulemma hyvin mutta väsyneenä ja hormoonihuuruissa mua vaan itketti. Asiaa ei tietenkään yhtään helpottanut huonekaverin vauvoineen.¨

Jälkikäteen ajateltuna kaikki meni suht hyvin ja ne mitä pelkäsin etukäteen eniten ei toteutunut. Odotin koko ajan pahempaa kipua eli ei sitten ollut ihan niin hirveetä vaikka sattuihan se nyt ihan järkyttävästi. Samoin olin etukäteen ollut ahdistunut siitä, että tuntemattomat ihmiset näkee mut siellä jalat levällään yms mutta siinä vaiheessa ei ois voinu vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä siellä synnytyssalissa oli (ja niitähän oli lähemmäs 10!) mä keskityin vain siihen hengittämiseen, kivun hallintaan ja ponnistamiseen. Mies oli aivan mieletön koko synnytyksen ajan. Kannusti, hiero selkää ja pyyhki hikeä otsalta ja niskasta. Eli kai sitä vois uudestaankin synnyttämään lähteä.

Baby Showerit

Baby showerit tai vauvakutsut taitaa olla jo aika yleisiä myös Suomessa mutta täällä ne on ehdottomasti  enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja lähes kaikki ensimmäistä lastaan odottavat äidit sellaiset saavat (tää siis perustuu omiin kokemuksiin kaveripiirissä ja työpaikalla yms).

Mun pari kaveria tarjoituivat mulle sellaset järkkäämään ja vaikka mä vihaan yli kaiken olla huomion keskipisteenä ni ajattelin,että hitto vie tottakai mä nyt sellaset haluan! Vaadin tai siis pyysin tietenkin kauniisti josko nämä kemut voitaisiin järjestää meillä koska tiesin että siinä kohtaa raskautta en jaksaisi lähteä toiselle puolelle kaupunkia riekkumaan. Tähän onneksi suostuttiin (no en uskonut hetkeäkään etteikö näin kävisi, eihän sitä nyt kukaan tervejärkinen ala raskaana olevan naisen kanssa tappelemaan vai mitä?)

Kaverit tekivät kutsut ja organisoivat leikit, nekin mun toiveiden mukaan koska en halunnut mitään ns. ”nolaus”leikkejä joita olin muiden baby showereilla nähnyt. Halusin sellasia leikkejä joihin kaikki osallistuvat eikä sellasia joissa tuleva äiti laitetaan vaihtamaan vaippaa nukella silmät sidottuina tai arvailemaan vaippojen sisältöjä (erilaisia sulatettuja suklaita) muiden vain katsellessa.  Toinen kavereistani myös tekaisi kakun.

Mun tehtäväksi jäi tehdä kutsulista ja syömäpuoli. Jälkimmäinen ihan omasta tahdosta ja siitäkin suurimman osan teki toi mies joka on se meidän perheen Master Chef ihan ehdottomasti. Ai niin ja koristelun hoidin itse. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki häärääminen eli koko talon siivoaminen ja edellisenä iltana yömyöhään kokkaaminen ja leipominen ei ehkä ollu se paras idea ja voi hyvinkin olla syypää siihen, että synnytys alkoi ennenaikaisesti...

Mun Baby Showerit oli siis Maaliskuussa (tosiaan pari päivää ennen kuin meidän neiti päätti syntyä sen seitsemän viikkoa etuajassa) ja sille lauantaille sattui aivan järkyttävä hellepäivä. Oltiin meidän patiolla ja hiki virtasi vaikka raahattiin tuulettimia sinne. Mulla oli myös nilkat todella turvoksissa koko päivän eli tää tuleva äiti ei kyllä tuntenut oloaan kovin hehkeäksi. Muuten vauvakutsut meni hyvin ja oli ihanaa nähdä kaikkia mun rakkaita täällä. Ystävien merkitys korostuu entisestään ulkomailla asuessa kun ei niitä omia perheenjäseniä tai lapsuudenystäviä täällä ole. Se koti-ikävä ja pieni haikeus iskee aina just tälläsillä hetkillä ja vaikka mulla oli todella ihana päivä ni oli hieman tippa linssissä aina kun käväisi mielessä miten ihanaa jos mun äiti ja sisko ja ne pari tärkeintä ja rakkainta ystävää Suomesta ja Englannista olisivat myös olleet paikalla.

Sain lahjaksi kasan hyödyllisiä (mm. Vauvan lääkelaukku) ja ihania lahjoja ja ruokaa jäi niin paljon,että syötiin rääppeitä seuraavat kaksi päivää. Ja tais se mies syödä niitä vielä sillon kun itse olin jo sairaalassa.

Jaahas…. Mitenkäs tässä nyt sitten näin pääsi käymään?! Kirjauduin äsken ensimmäistä kertaa yli vuoteen tänne blogiin jonka olemassaoloa en suinkaan ole unohtanut mutta saamattomuus kirjoittamisen suhteen on näköjään ollut ylitsepääsemätöntä kaikista pyhistä lupauksista huolimatta.

Lukaisin ton viimeisen tekstin äsken ja siihen voisin nyt sitten lisätä, että se ei niin hyvin mennyt 2014 sai jatkoa myös viime vuonna eli Tammikuu 2015 oli aikamoista suossa rämpimistä. Jo hetken jatkuneiden ongelmien myötä parisuhde kariutui hieman yli kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen exäni toimesta (vaihtoi mut uuteen ja nuorempaan). Toisaalta olisihan se jo itsekin pitäny tajuta ettei oltu enää onnellisia yhdessä eikä haluttu tulevaisuudelta samoja asioita mutta itsepäinen kun olen en halunnut luovuttaa. Mä olin kuitenkin muuttanut tän ihmisen takia toisella puolella maapalloa ja siksi halusin yrittää selvittää ongelmat ja ehkä samalla pelkäsin mitä tekisin ilman häntä ja hänen kautta saamiani ystäviä yms. (Nämä ystävät ovat edelleenkin tärkeä osa elämääni myös yli vuosi erosta eli ihan  turhaan huolehdin asiasta).  Eron jälkeen tajusin kuitenkin nopeasti, että en tarvitse koko ihmistä ja että olen luonut oman elämäni tänne Australiaan. On hyvä työpaikka ja ystäviä. Teki itseasiassa suuren palveluksen kun tajusi lähteä. Ei sitä osaa oikein selittää mutta olo oli jotenkin huojentunut ja vain todella onnellinen vaikka edelleen toki välitti kyseisestä ihmisestä ( niin paljon kuin voi välittää ihmisestä joka on pettänyt yms)

Suomeen paluu kävi toki mielessä siinä itsesäälissä rypiessä mutta edellä maininut asiat plus se yksinkertainen tosiasia että viihdyn täällä sekä Suomessa todennäköisesti odottavat työttömyys ja


loskapaskakeli estivät lentolippujen ostamisen ja Australian taakse jättämisen. Päinvastoin laitoin kansalaisuus anomuksen vireille ja kävin jo heti Helmikuussa tekemässä naurettavan helpon kansalaisuuskokeen ja virallisesti sain kansalaisuuden seremoniassa Brisbanen kaupungintalolla Heinäkuussa. Eli nyt sitä sit ollaan ihan virallisesti Aussi, tai siis kaksoiskansalainen koska Suomen kansalaisuudesta en koskaan luovu.

Anyway…. Sinkkuna oli kivaa ja käytiin mm parin kaverin kanssa testaamassa speed datingiä joka oli ihan jännä kokemus. Unelmien miestä sieltä ei löytyny mutta hauskaa oli tosin pari ei niin edustuskelpoista yksilöä oli valitettavasti myös eksynyt sinne. No onneksi sen pari minuuttia jaksoi just ja just pitää keskustelua yllä. Yhtään kauempaa ei kyllä ois jaksanu hymyillä kohteliaasti.

Nettideittailukin tuli tutuksi, alunperin ihan tylsyydestä loin profiilin ja pitkään en ees käyny siellä enkä vastannu kenenkään viesteihin. No päätin sitten kuitenkin antaa nettideittailulle mahdollisuuden ja  tapasinkin pari tyyppiä (no okei muutaman ) kahvilla. Oli kiva tavata uusia ihmisiä ja teki hyvää itseluottamukselle. En kuitenkaan luonut profiilia siinä toivossa että tapaisin sen oikean pain vastoin olin oikein onnellinen pitkästä aikaa sinkkuna mutta niinhän siinä sitten kävi että mielenkiintoinen tyyppi löytyi ja pitkä tarina lyhyesti eli nyt asutaan yhdessä ja pari kuukautta sitten meidän perhe kasvoi yhdellä kun meidän pikkuinen tyttö syntyi seitsemän viikkoa etuajassa.

Että silleen…. J elämässä ei tosiaankaan koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu!

Ja kai tätä blogiakin voisi taas alkaa päivittämään jos tätä nyt enää kukaan lukee?!? Taitaa vaan olla aika vauva painotteisia mahdolliset tulevat tekstit…

2014

Vuosi 2014 oli vuosi jolloin blogi vietti välivuotta. Toisin sanoen en saanut aikaiseksi edes yhtä pienen pientä päivitystä. En vaikka kuinka yritin motivoida itseäni ja vaikka pää oli täynnä ideoita.

Vuosi 2014 ei ollut se paras vuosi: alkuvuodesta oli terveysongelmia joiden myötä energia täysin nollassa ja töiden ohella en halunnut/pystynyt tekemään muuta kuin nukkumaan.

Alkuvuoden terveysongelmat pistivät stopin lupaavasti alkaneelle kuntoilulle ja terveille elämäntavoille.

Vuosi 2014 toi myös mukanaan ikäviä asioita perhepiiriin jotka kuitenkin jääköön yksityisiksi. Nämä ikävät asiat varjostavat edelleen elämää mutta niiden kanssa on vain opittava elämään.

Vuonna 2014 töissä oli huono ilmapiiri ja selkäänpuukottamista havaittavissa. Onneksi pari aivan ihanaa työkaveria takaavat sen, että edelleen on suht mukavaa mennä töihin aamuisin.

Vuosi 2014 alkoi yllämainituista asioista huolimatta hyvin koti kotona Suomessa jossa sain nauttia suomalaisesta joulusta pitkästä aikaa.

Vuonna 2014 pääsin käymään Suomessa myös toisen kerran kun lensimme molemmat lokakuun puolessa välissä kolmeksi viikoksi Suomeen juhlimaan siskoni kolmekymppisiä. Juhlakalu ei tiennyt tulostamme eli onnistuimme yllättämään hänet = Paras muisto koko vuodelta! :)

Vuoteen 2014 mahtui toki myös monia ilon hetkiä: kaveripiiriin syntyi vauvoja, Suomilomalla sain nähdä rakkaita kavereita ja perhettä, samalla lomalla käväistiin myös Lontoossa ja vanhoilla kotikulmilla Bournemouthissa.

Toiveissa olisi, että vuodesta 2015 tulisi parempi ja että blogi tästä hiljalleen heräisi eloon. Kuntoilu alkoi uudelleen jo loppuvuodesta ja tänä vuonna en aio siitä lipsua. Kaapit ovat myös joulun herkuttelujen jälkeen täynnä terveellisiä ruokia eli se elämäntaparemontti voi taas (kerran) alkaa.

Mitään tarkkoja uudenvuoden lupauksia en kuitenkaan ole tehnyt. Vain sen, että aion pitää itsestäni ja terveydestäni parempaa huolta ja oppia rakastamaan itseäni.

Siispä HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!

vähän lisää Tasmaniaa

No joo lupauksista huolimatta kirjoittamisesta ei ole taas(kaan) näköjään tullut mitään, mutta siis nyt sitä (aikoja sitten) luvattua jatkoa Tasmanian reissulle.

Ensin pieni maininta meidän aivan upeasta majoituksesta Cradle Mountainilla. Vuokrattiin mökit Cradle Mountain Highlanderistä ja en voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi. Mökeistä tuli ehkä hieman jotkut Lapin hiihtokeskusten mökit mieleen.

Me asuttiin Telopea nimisessä mökissä joka oli sopiva kahdelle hengelle. Kylppärissä oli poreallas jota ei ehditty testaamaan valitettavasti.

takassa paloi tuli koko ajan ja ihana henkilökunta kävi lisäämässä puita kun oltiin päivisin poissa

näitä suloisuuksia pomppi mökin ympärillä jatkuvasti

Cradle Mountainin jälkeen ajettiin kohti etelää ja Port Arthuria kohti. Matkalla pysähdyttiin oikomaan jalkoja parissa pienessä paikassa. Stanleyssä ja Rossissa. Istuttiin autossa oikeastaan koko päivä ja myöhään iltapäivällä oltiin perillä Port Arthurissa joka on Hobartin lähellä.

Maisemat oli upeita ja Tasmania on aivan täydellinen automatkailuun. Ruuhkia ei juuri ole ja muita autoja ei välillä näkynyt pitkiin aikoihin. Pienissä kylissä oli aina jotain nähtävää ja ihania leipomoita joissa käytiin syömässä. Vyötärö ei hirveesti tykännyt niistä visiiteistä :)

vilkas meno Stanleyssä ;)

Ross oli myöskin hyvin hiljainen paikka

Me oltiin liikkeellä talvella eli turisteja ei hirveesti näkynyt ja moni paikka oli kokonaan kiinni. Pitää mennä seuraavalla kerralla kesällä niin näkee hieman erilaisen Tasmanian.

Permanent

Eilen töistä kotiin tullessa oli sängyn päällä kirje odottamassa. Kirje oli Australian maahanmuuttoviranomaisilta ja he ystävällisesti ilmoittivat, että mulle on myönnetty pysyvä oleskelulupa Australiaan. Eli toisin sanoen olen nyt Australian Permanent Resident. Woohooo!!!

En mä hetkeäkään uskonut, että mikään voisi mennä vikaan mun viisumin toisen osan käsittelyssä mutta täytyy myöntää, että olo on kuitenkin todella helpottunut.

Vähän yli kolme kuukautta ton pysyvän oleskeluluvan saamisessa meni ja mitään lisäinfoa immi ei meidän suhteesta kaivannut tälläkään kertaa. Ollaan ilmeisesti hyvinkin uskottavasti aidossa suhteessa :)

Kahden vuoden päästä voin sitten hakea Australian kansalaisuutta jos niin haluan. Mitään päätöksiä sen suhteen en ole tehnyt vielä eikä tässä mikään kiire olekaan. Nyt nautitaan siitä ettei tarvitse (ainakaan muutamaan vuoteen) anoa viisumia tai odottaa viranomaisten päätöstä siitä saadaanko olla yhdessä ja rakentaa elämää Australiaan.
Fiilikset on kieltämättä aika hyvät tällä hetkellä!! :)

p.s. satunnaiset kuvat on Uude Vuoden aatolta hetkeä ennen puolta yötä. Kiivettiin yhdelle mäelle katsomaan kaupungin ilotulituksia mutta valitettavasti näkyvyys ei ollut paras mahdollinen. Mahtava ilta silti.

Uuden Vuoden lupauksia

Ihanaa Uutta Vuotta näin hieman jälkikäteen.

Uuden vuoden lupaukset ei oikeen oo mun juttu ja yleensä en sellaisia tee mutta tänä vuonna kuitenkin päättänyt luvata jotain:

" Vuonna 2013 lupaan pitää parempaa huolta itsestäni ja oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt murehtimatta jatkuvasti tulevaisuutta ja kaikkia pieniä mitättömiä asioita”

Käytännössä tämä tarkoittaa seuraavaa:

• yritän syödä entistä terveellisemmin (unohtamatta kuitenkaan herkutteluhetkiä sillä mitä elämä olisi ilman suklaata tai satunnaista roskaruokaa?)
  
  
• yritän kuntoilla enemmän ja oppia nauttimaan siitä kuntoilusta. Tarkoitus olisi liittyä salille ja ehkä hommata personal trainer (saa nähdä miten käy)
  
  
• yritän nauttia elämästä ja yrittää muistaa joka päivä (vaikka kuinka ketuttaisikin just sillä hetkellä jostain syystä) ne monet pienet asiat jotka tekee mut onnelliseksi joka päivä/hetki
  
  
• yritän lakata murehtimasta ja analysoimasta asioita liikaa (tää tulee olemaan se vaikein)

Tarkoituksena ei ole vain laihtua (vaikka ei se muutaman kilon pudotus pahaakaan tekis) vaan tuntea oloni paremmaksi kaikin puolin. Haluan olla energisempi ja positiivisempi. Haluan enemmän sisältöä elämään. Jokin harrastus vois olla kiva ja uusia kavereita olis ihana saada täällä Brisbanessa.

Eli siis sellaista: Uusi vuosi mutta ei kuitenkaan uusi minä, vaan parannettu versio tästä vanhasta minästä. Se ainakin olisi tarkoitus...

:)

I love Suomi

Mun loma Suomeen tuntuu tällä hetkellä vain kaukaiselta muistolta vaikka siitä onkin aikaa vaan kuukausi. Mulla oli suunnitelmissa kirjoittaa jotain tosta lomasta heti sen jälkeen mutta niin se vaan on jäänyt kaikkien muiden kiireiden takia tekemättä. On ollu polttareita, synttäreitä, cocktail-kutsuja, mekon ja kenkien metsästystä kavereiden häihin ja sit tietenkin työt on pitänyt kiireisenä ja väsyneenä iltaisin.
No parempi myöhään kuin ei milloinkaan eli olkaapa hyvät: yhteenvetoa lomasta Suomeen ja takaisin paluu-fiiliksistä.

Ennen lomaa olin hyvinkin innoissani siitä, että pääsen käymään kotona ja näkemään perhettä ja kavereita pitkästä aikaa, mutta toisaalta paluu Suomeen pariksi viikoksi pelotti myös. Pelkäsin, että loman jälkeen paluu Australiaan tuntuisi jotenkin pahalta ja vaikealta ja että koti-ikävä iskisi taas päälle. Pelkäsin myös, että en enää pitäisikään Suomesta tai, että pitäisin siellä olosta liikaa ja kaikki Australiassa tuntuisi ”väärältä”. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt.

Loma Suomessa oli ihana vaikkakin liian lyhyt (mutta niinhän ne lomat yleensä on..liian lyhyitä). Nautin joka hetkestä, jopa niistä parista päivästä jolloin olin kipeä, söin suomi-herkkuja yllin kyllin ja fiilistelin valoisia kesäöitä.



autiota Turun keskustaa klo 23.00 maanantaina... ainakin on valoisaa

Paluu kotimaisemiin puolentoista vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista. Toisaalta kaikki oli aivan kuin ennenkin mutta toisaalta kaikki oli jotenkin muuttunut. Aluksi oli outoa kuulla Suomen kieltä jokapuolella ja ostaa siideriä tavallisesta ruokakaupasta. Ruisleipä ja oltermanni maistui juuri niin hyvältä kuin olin muistellutkin ja oli aivan taivaallista, että sai ostaa salmiakkia vaikka joka päivä jos teki mieli. Ja maito-ongelmaisena oli ihanaa kun oli tarjolla muutakin kuin kahta makua laktoositonta jugurttia :)

Säät ei ollu parhaat mahdolliset mutta sain onneksi nauttia myös hieman auringosta ja päästiin siskon takapihalle grillailemaan pariin otteeseen. Käväistiin myös pikavisiitillä Helsingissä ja viikonloppu matkalla Tukholmassa kavereita moikkaamassa.

grillipihviä ja halloumia.... mmmm

Loman jälkeen palasin hyvillä mielin Australiaan, toiseen kotiini. Tosiaan tuntui siltä, että olisin palannut kotiin. Kai se sitten tarkoittaa sitä, että olen alkuvaikeuksien jälkeen kotiutunut tänne ja rakentanut elämän tänne :)

Se, että Australia tuntuu kodilta ei missään nimessä vie Suomen paikkaa sydemessäni. Suomi on aina kotimaa, se jossa asuu mulle kaikkein rakkaimmat ihmiset (ja sitten ne toiset rakkaimmat ihmiset asuu täällä) ja jonne on aina ihanaa palata ja jonne on aina jollain tapaa ikävä. Australia on vaan tällä hetkellä monestakin syystä meille se paras paikka asua.

Suomen vuoro tulee toivottavasti lähivuosina ja silloin toivon enemmän kuin mitään muuta, että toi toinen puolisko kotiutuu sinne yhtä hyvin kuin itse olen kotiutunut Brisbaneen. Nyt keskitytään nauttimaan elämästä täällä maailman toisella puolella ja sen voi vaikka aloittaa ihailemalla kauniita auringonlaskuja.