Baby Showerit

Baby showerit tai vauvakutsut taitaa olla jo aika yleisiä myös Suomessa mutta täällä ne on ehdottomasti  enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja lähes kaikki ensimmäistä lastaan odottavat äidit sellaiset saavat (tää siis perustuu omiin kokemuksiin kaveripiirissä ja työpaikalla yms).

Mun pari kaveria tarjoituivat mulle sellaset järkkäämään ja vaikka mä vihaan yli kaiken olla huomion keskipisteenä ni ajattelin,että hitto vie tottakai mä nyt sellaset haluan! Vaadin tai siis pyysin tietenkin kauniisti josko nämä kemut voitaisiin järjestää meillä koska tiesin että siinä kohtaa raskautta en jaksaisi lähteä toiselle puolelle kaupunkia riekkumaan. Tähän onneksi suostuttiin (no en uskonut hetkeäkään etteikö näin kävisi, eihän sitä nyt kukaan tervejärkinen ala raskaana olevan naisen kanssa tappelemaan vai mitä?)

Kaverit tekivät kutsut ja organisoivat leikit, nekin mun toiveiden mukaan koska en halunnut mitään ns. ”nolaus”leikkejä joita olin muiden baby showereilla nähnyt. Halusin sellasia leikkejä joihin kaikki osallistuvat eikä sellasia joissa tuleva äiti laitetaan vaihtamaan vaippaa nukella silmät sidottuina tai arvailemaan vaippojen sisältöjä (erilaisia sulatettuja suklaita) muiden vain katsellessa.  Toinen kavereistani myös tekaisi kakun.

Mun tehtäväksi jäi tehdä kutsulista ja syömäpuoli. Jälkimmäinen ihan omasta tahdosta ja siitäkin suurimman osan teki toi mies joka on se meidän perheen Master Chef ihan ehdottomasti. Ai niin ja koristelun hoidin itse. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki häärääminen eli koko talon siivoaminen ja edellisenä iltana yömyöhään kokkaaminen ja leipominen ei ehkä ollu se paras idea ja voi hyvinkin olla syypää siihen, että synnytys alkoi ennenaikaisesti...

Mun Baby Showerit oli siis Maaliskuussa (tosiaan pari päivää ennen kuin meidän neiti päätti syntyä sen seitsemän viikkoa etuajassa) ja sille lauantaille sattui aivan järkyttävä hellepäivä. Oltiin meidän patiolla ja hiki virtasi vaikka raahattiin tuulettimia sinne. Mulla oli myös nilkat todella turvoksissa koko päivän eli tää tuleva äiti ei kyllä tuntenut oloaan kovin hehkeäksi. Muuten vauvakutsut meni hyvin ja oli ihanaa nähdä kaikkia mun rakkaita täällä. Ystävien merkitys korostuu entisestään ulkomailla asuessa kun ei niitä omia perheenjäseniä tai lapsuudenystäviä täällä ole. Se koti-ikävä ja pieni haikeus iskee aina just tälläsillä hetkillä ja vaikka mulla oli todella ihana päivä ni oli hieman tippa linssissä aina kun käväisi mielessä miten ihanaa jos mun äiti ja sisko ja ne pari tärkeintä ja rakkainta ystävää Suomesta ja Englannista olisivat myös olleet paikalla.

Sain lahjaksi kasan hyödyllisiä (mm. Vauvan lääkelaukku) ja ihania lahjoja ja ruokaa jäi niin paljon,että syötiin rääppeitä seuraavat kaksi päivää. Ja tais se mies syödä niitä vielä sillon kun itse olin jo sairaalassa.

Lähtemisen vaikeus

Ulkomailla asuminen antaa niin paljon ja koen olevani onnekas, että voin tällä hetkellä kutsua kahta paikkaa täysin eri puolilla maailmaa kodeikseni. Molemmissa sekä Suomessa että Australiassa olen onnellinen ja molemmissa on hyvä elää.
Kahden maan välillä asuminen on myös toisinaan vaikeata ja tuo mukanaan haikeita hetkiäkin kuten esimerkiksi nyt kun kolmen viikon loma Suomessa on lopuillaan ja pitäisi taas sanoa hyvästit kaikille rakkaille ihmisille täällä.
Lähteminen ei ole helppoa mutta onneksi tietää, että aina voi palata ainakin lomalle ja tulevaisuuden suunnitelmissa (tai ainakin unelmissa) on takaisin Suomeen pysyvästi muuttaminen parin vuoden päästä. Sitten sitä taas joutuu jättämää hyvästejä niille rakkaille Australiassa mutta sitä ei kannata nyt murehtia. Eletään tässä hetkessä. Juuri nyt olen onnellinen, että sain pitkästä aikaa nauttia Suomen kesästä (ja ah niin ihanasta kesäsäästä heh heh) mulle tärkeiden ihmisten seurassa. Olen myös onnellinen siitä, että vaikka lähteminen onkin hieman vaikeaa ja ennenkaikkea haikeaa, lähden myös innoissani takaisin Brisbaneen jatkamaan elämääni siellä.

Päivääkään en mun Suomi-lomasta vaihtaisi pois ja pidempäänkin olisin viihtynyt mutta nyt on aika ottaa suunnaksi Brisbane. Ensi vuonna päästään taas toivottavasti lomailemaan Suomeen ja ehkäpä hieman pidemmäksi aikaa.

Nyt vois sitten ton laukun pakata loppuun ja punnita, että tietää miten monta liikakiloa siinä on. Kummasti tota tavaraa on kertynyt mukana vietäväksi, jouduin laittamaan osan tulemaan postitse, mutta täytyyhän sitä salmiakkia yms raahata mukanaan niin paljon kuin mahdollista. Ruisleipää, karjalanpiirakoita sekä Oltermannia veisin myös jos matka olisi lyhyempi ja tulli vähän vähemmän tiukempi tuolla Australia päässä.

Tuo ihana ja kamala koti-ikävä

Ulkomailla asuvan ainainen seuralainen, koti-ikävä, nousi taas vahvana pintaan kun hyvästelin Suomesta vierailulla olleita kevereita lentokentällä maanantaina. Kyyneleet nousi silmiin ja osa (aika suurikin osa) minusta toivoi, että olisin itsekin päässyt nousemaan koneeseen ja lentämään Suomeen edes hetkeksi. Vaikka vaan yhdeksi päiväksi....

Kun nyt on kuitenkin tullut asuttua ulkomailla jo useamman vuoden ajan luulisi, että koti-ikäväkin alkaisi helpottamaan mutta ei. Tuttua se on ja siihen tottuu pikkuhiljaa eikä sitä ajattele koko aikaa vaikka se jossain pinnan alla jatkuvasti kyteekin ja aina välillä muistuttaa olemassa olostaan enemmän tai vähemmän. Eroon siitä ei pääse varmaan koskaa enkä kyllä haluaisikaan sillä silloin ei myöskään olisi sitä ihanaa kotiinpalaamisen tunnetta. Samalla se myös tarkoittaisi sitä, että ei olisi enää mitään mitä ikävöidä ja sitä en toivo koskaan tapahtuvan.

Kun lähdin englantiin ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana oli koti-ikävä aivan sanoin kuvaamaton ne muutamat ensimmäiset päivät ja lähellä oli etten luovuttanut ja matkustanut samantien takaisin Suomeen. Olen kuitenkin äärettömän ylpeä siitä, että kestin ne 5 kk vailla perhettä ja muita läheisiä. Suomeen palaaminen oli ihanaa mutta ikävä takaisin Englantiin vaivasi pahemman kerran ja

siksi takaisin palaaminen opiskelun merkeissä oli lähes itsestäänselvyys. Joka kerta kotoa lähteminen ja hyvästien jättäminen on vaikeaa ja itku on aina herkässä. Englannissa opiskellessani tiesin kuitenkin aina, että pääsen kotiin pari kertaa vuodessa mikä helpotti ikävän kestämistä. Samoin kaksi ensimmäistä Australian reissuani olivat koti-ikävän suhteen helpohkoja koska viisumini olivat voimassa vain tietyn aikaa ja siksi aikani täällä rajallinen ja kotiinpaluun päivä tiedossa lähes alusta alkaen.

Se mikä tekee täällä olosta tällä kertaa vaikeampaa on se, että mulla on pysyvä viisumi/oleskelulupa eikä näin ollen mitään tiettyä päivää joilloin olisi pakko poistua maasta. Just nyt ei ole edes tietoa siitä milloin seuraavan kerran pääsen Suomeen oli se sitten vain käymään tai asumaan pidemmäksi aikaa. Tämänhetkistä koti-ikävääni en pysty lievittämään ajatuksella siitä, että niin ja niin monen päivän/viikon/kuukauden päästä pääsen kotiin. Epätietoisuus on se mikä tekee tästä niin vaikeaa.

Kyllähän sitä Suomeen pääsisi milloin vain, ei tavitse kuin marssia matkatoimistoon ja varata lennot tai vieläkin helpompaa olisi varata ne netistä. Velvollisuudet kuitenkin estävät tekemästä niin. Jos haluan pitää työpaikkani jossa viihdyn, en voi olla jatkuvasti lomalla. Ideana onkin nyt säästää kaikki kertyvät lomapäivät ensi vuoteen ja lähteä sitten Suomeen kuukaudeksi. Voi kun sais jo ostaa lentoliput ja alkaa laskea päiviä siihen kun saa taas nähdä kaikki rakkaat... ilman salmiakkia, karjalanpiirakoita, siideriä, suomalaisia mansikoita, valoisia kesäiltoja, oikeaa joulutunnelmaa yms yms asioita pärjään kyllä jos on pakko. Se mitä on oikeasti ikävä on perhe ja kaverit. Onneksi on keksitty skype ja sähköposti ja välillä tulee soiteltua puhelimellakin vaikka se onkin kallista.

Ulkomailla asuminen on mahtavaa ja päivääkään en vaihtaisi pois. Australiasta on tullut mulle toinen kotimaa ja mun on hyvä olla täällä, silti tulevaisuuden haaveissa on pysyvä muutto takaisin Suomeen. Se ei ehkä ole ajankohtaista juuri nyt eikä vielä ensi vuonnakaan mutta toivottavasti parin seuraavan vuoden aikana. Kun sen aika koittaa oon varma, että mulla on vuorostaan ikävä Australiaan ja kaikkia läheisiä ihmisiä täällä. Sitä kai se sitten tulee olemaan; aina on ikävä jonnekin ihan sama missä maassa asutaan.

Koti-ikävästä ja sen ihanuudesta ja varsinkin kamaluudesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta eiköhän tämä nyt riitä tälle kertaa. Pitää kuitenkin vielä todeta miten onnellinen olen siitä, että Craig asui lähes 1,5 vuotta pois Australiasta (Suomessa ja Englannissa) ja näin ollen tietää miltä tuntuu asua kaukana kaikesta tutusta ja perheestä. Vaikka väitän kyllä, että koti-ikävä iskee pahemmin meihin kauniimman sukupuolen edustajiin tai sitten nuo miehet eivät vain halua tunnustaa sitä, että koti-ikävä vaivaa.

Jos nyt sitten menis tän jälkeen pyyhkimään kyyneleet silmistä ja kirjottais seuraavalla kerralla jostain vähän iloisemmasta aiheesta kuten esimerkiksi mun mahtavista 30v juhlista tai ihanasta 2 viikon lomasta jonka vietimme siis Suomesta tulleen kaveripariskunnan kanssa mm. Australia Zoossa ja Sydneyssä.