Suomi vai Australia?!?

Valehtelisin jos väittäisin ettei Suomeen paluu aina välillä kävisi mielessä tai että en haaveilisi mahdollisuudesta muuttaa sinne takaisin edes pariksi vuodeksi.

Rakastan Brisbanea ja elämääni täällä; sitä, että aurinko paistaa lähes aina eikä ole kaamosta eikä loskapaskakelejä. On ihania ystäviä, tekemistä ja menoja ja hyvä työpaikka mutta näistä asioista huolimatta Suomeen paluu kiehtoo hetki hetkeltä enemmän ja enemmän, etenkin nyt Aylan syntymän jälkeen.  Sillä vaikka täällä onkin kaikki paremmin kuin hyvin se tärkein eli ne rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset siellä Suomessa eivät ole täällä, eivät ole osa meidän jokapäiväistä elämäämme.

Miten ihanaa olisi jos vanhempani ja siskoni asuisivat lähellä ja saisivat olla suurempi osa Aylan elämää? Pystyisivät olemaan läsnä meidän arjessa muutenkin kuin vain Skypen ja sähköpostien välityksellä ja seuraamaan Aylan kasvua. Joinain päivinä antaisin mitä tahansa tästä mahdollisuudesta. Kaipaan perhettäni enemmän kuin koskaan,erityisesti olisi ihanaa jos äitini, Aylan mummi olisi lähellä. Samoin rakkaan pikkusiskoni ottaisin samantien elämään lähemmäksi meitä. Tuntuu pahalta ajatella miten paljosta he jäävät paitsi Aylan elämässä ja samoin miten paljon Ayla jää paitsi kun ei saa asua lähellä mummiaan ja tätiään.

 Meidän elämä on kuitenkin tällä hetkellä täällä, on työpaikat (oma yritys), talo ja koira.  Sekä tietenkin Nathanin perhe. Mikään ei kuitenkaan ole pois suljettua ja haaveissa on, että pystyisimme asumaan vuoden tai pari Suomessa jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Tottakai se vaatisi paljon järjestelyjä ja suunnittelua, vaatisi työpaikat joko molemmille tai edes toiselle Suomesta. Tai vaihtoehtoisesti työn täällä jota voisi tehdä etänä. Kaikki on mahdollista jos on valmis tekemään myönnytyksiä ja ihan vakavissamme olemme alkaneet suunnittelemaan Suomessa asumista. Olen erittäin onnekas, että mulla on ihana mies joka ymmärtää miten paljon haluan asua jossain vaiheessa Suomessa ja hän on valmis muuttamaan toiselle puolelle maailmaa, maahan jonka kieltä hän ei puhu ja josta hän ei tunne kuin pari ihmistä. On silti valmis muuttamaan jotta minä saisin vuorostani asua lähellä perhettäni ja perheeni viettää enemmän aikaa Aylan kanssa.

En osaa sanoa kaipaanko niinkään Suomea maana vaiko vain niitä rakkaita ihmisiä?! Toki on paljonkin asioita joita kaipaan Suomesta kuten kunnon vuodenajan vaihtelut, kylmä (ja luminen) joulu, ruisleipä ja salmiakki, sauna, Suomen kesä ja sen valoiset yöt. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin! Voi olla että vuosi tai pari Suomessa riittäisi ja sen jälkeen saisin tarpeekseni pitkästä pimeästä ja kylmästä talvesta ja siitä loskasta. Tai sitten käy niin, että en enää halua muuttaa takaisin Australiaan koska terveydenhuolto, päiväkodit ja koulut ovat niin paljon paremmat kuin täällä. Tai ehkä totun liikaa siihen, että saan tuoretta ruisleipää ja karjalanpiirakoita aina kuin haluan  ai niin ja sitä salmiakkia tietenkin. Niin ja lonkeroa ja maksamakkaraa ja oltermannia ja ja....

Tätä odotellaan jo kovasti

Suomi-ikävä on  siis todellista ja takaisin muutto (vuodeksi tai pariksi) toivottavasti mahdollista lähitulevaisuudessa mutta sitä ennen me päästään onneksi pitkälle lomalle sinne eli Suomi kutsuu joulukuun alussa ja takaisin kengurumaahan palataan vasta helmikuun loppupuolella. Ei ehkä se paras vuodenaika Suomessa lomailuun mutta muuta mahdollisuutta ei nyt ollut ja saadaanpahan ainakin kunnon annos talvea ja lunta! Onneksi toi mies lumilautailee ja on asunut Euroopassa niin ei tuu ihan täysin shokkina toi Suomen talvi.  Niin ja onneksi päästään pois Brisbanen tukalan kuumasta kesästä kerrankin. Mä en usko että tuun koskaan tottumaan näihin hiostavan kuumiin kesiin täällä.

Vielä siis seitsemisen viikkoa ja saa syödä Suomiherkkuja niin, että napa paukkuu!! Sitä odotellessa (ja hieman niitä pitkiä lentoja vauvan kanssa jo etukäteen panikoidessa eli kaikki hyvät vinkit vauvan kanssa lentämiseen enemmän kuin tervetulleita)

Ai niin meillä opittiin istumaan pari päivää sitten :)

Have Yourself a Merry Little Christmas

Toinen satsi pipareita on paistettu ja koristeltu, viime hetken lahjat ostettu, rosolli on valmiina jääkaapissa huomista joululounasta varten ja Joulurauhan julistus ja Lumiukko katsottu netin välityksellä. Siinäpä se tämän vuotisen jouluaaton ohjelma.

Joulutunnelma alkaa pikkuhiljaa löytyä täälläkin puolella maailmaa vaikka eihän se jouluaatto tuntunut ollenkaan samalta kuin Suomessa. Ei ole ollut sitä ihanaa rauhallista joulutunnelmaa eikä mahanpohjassa tuntuvaa jännitystä joka aina kotona ollessa kuuluu jouluaattoon.
Joulutunnelma ei tule kuitenkaan napista painamalla vaan se pitää itse luoda ja siihen olenkin pyrkinyt tänä vuonna. Yritän yhdistää kotoisia perinteitä Aussi-jouluun ja nauttia tästä hieman erilaisesta joulusta ja olla onnellinen siitä, että täältäkin löytyy rakkaita ihmisiä joiden kanssa on ihanaa viettää joulua.

Joulua kotona perheen kanssa ei tietenkään voita mikään ja ikävä kotiin on aivan sanoin kuvaamaton tällä hetkellä. Onneksi ehdittiin skypeen juttelemaan äidin ja siskon kanssa hetkeksi. Huomenna jatketaan juttelua jos vaikka Skype ois hieman enemmän yhteistyöhaluinen eikä katkaisisi puhelua koko aikaa.

Nyt nukkumaan ja huomenna juhlimaan sitä Suomi-Aussi joulua Australialaisen perinteen mukaisesti joululounaan ja lahjojen merkeissä.


Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille!


Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!

One year ago...

Vuosi sitten olin juuri saapunut Australiaan ja yritin totutella kuumaan ja kosteaan ilmastoon Suomen kylmän talven jälkeen (en oo muuten edelleenkään täysin tottunut tähän ilmastoonja vaikka en Suomen talvesta erityisemmin pidäkään en myöskään usko, että tää Brisbanen ilmasto on mulle se sopivin).

tälläisestä ilmastosta lähdettiin....

...ja tälläiseen päädyttiin

Vuosi sitten kärsin myös kauheasta jet lagistä ja ekat päivät täällä kuluivatkin jonkinlaisessa horroksessa. Päivät?? Paremminkin viikot.

Vuosi sitten olin samalla onnellinen ja surullinen. Onnellinen siitä, että olin vihdoinkin lähes neljän kuukauden odotuksen jälkeen taas poikaystäväni kanssa samassa maassa ja surullinen siitä, että perhe ja hyvät ystävät oli jätettävä maailman toiselle puolelle ilman varmaa tietoa siitä milloin seuraavaksi tavattaisiin.

Vuosi sitten tulevaisuus täällä tuntui myös hieman epätodelliselta ja epävarmalta... eihän mulla ollut edes pysyvää oleskelulupaa, pelkkä turistiviisumi vain.

Nyt on siin vuosi kengurumaassa takana mikä tarkoittaa sitä, että en ole ollut Suomessa vuoteen enkä näin ollen ole nähnyt perhettäni tai kavereitani (lukuunottamatta niitä kahta jotka kävivät vierailulla syyskuussa) vuoteen. Tää taitaa olla pisin yhtäjaksoinen aika tähän mennessä jonka olen ollut poissa Suomesta ja erossa perheestä ja tunnelma on myös sen mukainen. Kyyneleet valuvat aika reippaasti tätä kirjoittaessa. Eikä toi lähestyvä joulu auta asiaa yhtään.

Toiskohan joulupukki lentoliput kotiin lahjaksi? Jos ei niin ostan sitten itse... keväinen Suomi kuulostais aika kivalta.



Queen street mall Brisbanen keskustassa



Vaikka just tällä hetkellä olenkin hieman tunteellinen ja ikävä kotiin on niin iso, että lähtisin sinne samantien jos tulis mahdollisuus niin en mä silti hetkeäkään vaihtais pois viime vuodesta.

Kai tää on sitä kuuluisaa katkeransuloisuutta (bittersweettiä). Toisaalta on niin hiton onnellinen ja tuntee olevansa juuri siellä missä pitääkin ja sitten yht'äkkiä sitä herää todellisuuteen kun joku asia muistuttaa siitä miten kaukana Suomesta on ja miten kauan siitä on kun on saanut viimeksi halata äitiä, käydä shoppailemassa tai viettää tyttöjeniltaa pikkusiskon kanssa tai kahvilla parhaan kaverin kanssa.

Mutta kaikkeen tottuu ja kaikki mikä ei tapa vahvistaa ja niin edelleen. Ja vaikka välimatka on pitkä niin kaikki mun rakkaat Suomessa (toivottavasti) tietää sen, että he ovat mun ajatuksissa päivittäin. Lupaan tulla käymään niin pian kuin mahdollista

Vaikka siltä kuulostaakin niin en suinkaan ole vain märehtinyt itsesäälin ja koti-ikävän kourissa koko aikaa viime päivinä vaan ollaan esim. viettetty kaveriporukan joulujuhlia ja grillailtu kotona. Perjantaina olis työpaikan joulujuhlat ja sitten vielä yks viikko töitä ennen joululomaa.. Yksi erittäin pitkä viikko jota en odota yhtään sillä ylitöitä on tiedossa aika reippaasti.

viikonlopun joulujuhlista... tää tuhottiin miesten toimesta loppuillasta

lisää herkkuja joulujuhlista. söin näitä aivan liian monta

Tuo ihana ja kamala koti-ikävä

Ulkomailla asuvan ainainen seuralainen, koti-ikävä, nousi taas vahvana pintaan kun hyvästelin Suomesta vierailulla olleita kevereita lentokentällä maanantaina. Kyyneleet nousi silmiin ja osa (aika suurikin osa) minusta toivoi, että olisin itsekin päässyt nousemaan koneeseen ja lentämään Suomeen edes hetkeksi. Vaikka vaan yhdeksi päiväksi....

Kun nyt on kuitenkin tullut asuttua ulkomailla jo useamman vuoden ajan luulisi, että koti-ikäväkin alkaisi helpottamaan mutta ei. Tuttua se on ja siihen tottuu pikkuhiljaa eikä sitä ajattele koko aikaa vaikka se jossain pinnan alla jatkuvasti kyteekin ja aina välillä muistuttaa olemassa olostaan enemmän tai vähemmän. Eroon siitä ei pääse varmaan koskaa enkä kyllä haluaisikaan sillä silloin ei myöskään olisi sitä ihanaa kotiinpalaamisen tunnetta. Samalla se myös tarkoittaisi sitä, että ei olisi enää mitään mitä ikävöidä ja sitä en toivo koskaan tapahtuvan.

Kun lähdin englantiin ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana oli koti-ikävä aivan sanoin kuvaamaton ne muutamat ensimmäiset päivät ja lähellä oli etten luovuttanut ja matkustanut samantien takaisin Suomeen. Olen kuitenkin äärettömän ylpeä siitä, että kestin ne 5 kk vailla perhettä ja muita läheisiä. Suomeen palaaminen oli ihanaa mutta ikävä takaisin Englantiin vaivasi pahemman kerran ja

siksi takaisin palaaminen opiskelun merkeissä oli lähes itsestäänselvyys. Joka kerta kotoa lähteminen ja hyvästien jättäminen on vaikeaa ja itku on aina herkässä. Englannissa opiskellessani tiesin kuitenkin aina, että pääsen kotiin pari kertaa vuodessa mikä helpotti ikävän kestämistä. Samoin kaksi ensimmäistä Australian reissuani olivat koti-ikävän suhteen helpohkoja koska viisumini olivat voimassa vain tietyn aikaa ja siksi aikani täällä rajallinen ja kotiinpaluun päivä tiedossa lähes alusta alkaen.

Se mikä tekee täällä olosta tällä kertaa vaikeampaa on se, että mulla on pysyvä viisumi/oleskelulupa eikä näin ollen mitään tiettyä päivää joilloin olisi pakko poistua maasta. Just nyt ei ole edes tietoa siitä milloin seuraavan kerran pääsen Suomeen oli se sitten vain käymään tai asumaan pidemmäksi aikaa. Tämänhetkistä koti-ikävääni en pysty lievittämään ajatuksella siitä, että niin ja niin monen päivän/viikon/kuukauden päästä pääsen kotiin. Epätietoisuus on se mikä tekee tästä niin vaikeaa.

Kyllähän sitä Suomeen pääsisi milloin vain, ei tavitse kuin marssia matkatoimistoon ja varata lennot tai vieläkin helpompaa olisi varata ne netistä. Velvollisuudet kuitenkin estävät tekemästä niin. Jos haluan pitää työpaikkani jossa viihdyn, en voi olla jatkuvasti lomalla. Ideana onkin nyt säästää kaikki kertyvät lomapäivät ensi vuoteen ja lähteä sitten Suomeen kuukaudeksi. Voi kun sais jo ostaa lentoliput ja alkaa laskea päiviä siihen kun saa taas nähdä kaikki rakkaat... ilman salmiakkia, karjalanpiirakoita, siideriä, suomalaisia mansikoita, valoisia kesäiltoja, oikeaa joulutunnelmaa yms yms asioita pärjään kyllä jos on pakko. Se mitä on oikeasti ikävä on perhe ja kaverit. Onneksi on keksitty skype ja sähköposti ja välillä tulee soiteltua puhelimellakin vaikka se onkin kallista.

Ulkomailla asuminen on mahtavaa ja päivääkään en vaihtaisi pois. Australiasta on tullut mulle toinen kotimaa ja mun on hyvä olla täällä, silti tulevaisuuden haaveissa on pysyvä muutto takaisin Suomeen. Se ei ehkä ole ajankohtaista juuri nyt eikä vielä ensi vuonnakaan mutta toivottavasti parin seuraavan vuoden aikana. Kun sen aika koittaa oon varma, että mulla on vuorostaan ikävä Australiaan ja kaikkia läheisiä ihmisiä täällä. Sitä kai se sitten tulee olemaan; aina on ikävä jonnekin ihan sama missä maassa asutaan.

Koti-ikävästä ja sen ihanuudesta ja varsinkin kamaluudesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta eiköhän tämä nyt riitä tälle kertaa. Pitää kuitenkin vielä todeta miten onnellinen olen siitä, että Craig asui lähes 1,5 vuotta pois Australiasta (Suomessa ja Englannissa) ja näin ollen tietää miltä tuntuu asua kaukana kaikesta tutusta ja perheestä. Vaikka väitän kyllä, että koti-ikävä iskee pahemmin meihin kauniimman sukupuolen edustajiin tai sitten nuo miehet eivät vain halua tunnustaa sitä, että koti-ikävä vaivaa.

Jos nyt sitten menis tän jälkeen pyyhkimään kyyneleet silmistä ja kirjottais seuraavalla kerralla jostain vähän iloisemmasta aiheesta kuten esimerkiksi mun mahtavista 30v juhlista tai ihanasta 2 viikon lomasta jonka vietimme siis Suomesta tulleen kaveripariskunnan kanssa mm. Australia Zoossa ja Sydneyssä.