Ensimmäiset viikot...

Ekana aamuna synnytyksen jälkeen (no muutama tunti sen jälkeen) odottelin malttamattomana aamiaista että pääsisin heti sen jälkeen keskososastolle paria kerrosta alemmas vauvaa katsomaan. Mies ehti myös takaisin sairaalaan ennen kuin sain syötyä.

Se tunne kun näet sen oman pienen ihmeen keskoskaapissa kaiken maailman letkuissa ja johdoissa kiinni... ei sitä pysty kuvailemaan. Toinen oli niin pieni ja avuttoman näköinen! Mulla oli kyyneleet silmissä ja itku ei olllut kaukana.

Onneksi A:lla oli kaikki jo tässä vaiheessa sen verran hyvin, että sain vauvan syliin. Samana päivänä vauva pääsi jo pois sieltä kaapista ja CPAP laitteesta jonka jälkeen vietti vielä kaksi päivää NICU osastolla.

ensimmäistä kertaa sylissä <3

Seitsemän viikkoa etuajassa syntyminen merkitsi tietysti sitä, että A joutui jäämään sairaalaan pidemmäksi aikaa kuin minä. Meille sanottiin aluksi, että yleensä keskosia pidetään sairaalassa lähelle laskettua aikaa ja sillä hetkellä ajatus vauvasta erossa olosta seitsemän viikon ajan tuntui aivan hirveältä. Mä olin odottanut sitä hetkeä kun parin päivän sairaalassa olon ajan lähdettäisiin perheenä kotiin, oli kotiintulo vaatteet vauvalle (ja mulle) valmiina sairaalakassissa (ne harvat asiat jotka siellä oli valmiina sillon viikolla 32+5) mutta niitä ei sitten päästy käyttämään.

Itse pääsin kotiin kolmen sairaalassa vietetyn yön jälkeen ja se hetki kun lähdettiin kotiin ilman vauvaa oli aivan hirveä. Vauvan jättäminen sairaalaan oli vaikeinta mitä olen ikinä joutunut tekemään. Tiesin tottakai, että se on paras paikka hänelle sillä hetkellä ja saa parasta mahdollista hoitoa mutta silti se oli vaikeaa, ei sitä koskaan edes osannut kuvitella että vauva ei tulisikaan kotiin saman tien. Kotona ollessa hormoonihuuruisena oli  kyllä ihan tyhjä olo ilman vauvaa ja mulla oli joka päivä ihan hirvee kiire päästä sairaalaan viettämään aikaa A:n kanssa.

A oli lopulta sairaalassa kolme viikkoa, ekojen parin päivän jälkeen Special Care nurseryssä jossa oli kahdeksan muuta vauvaa samassa huoneessa. Me vietettiin miehen kanssa joka päivä aikaa sairaalassa yleensä itse olin aina kauemmin ja mies lähti ruokkimaan koiran ja laittamaan ruokaa yms kun itse vielä jäin sairaalaan.  Useimpina päivinä olin sairaalassa yhdentoista aikoihin ja kotona joskus seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Eihän sieltä malttanut millään lähteä pois vaikka raskastahan se oli. Kotona yritettiin levätä ja nukkua niin paljon kun mahdollista. Itse jouduin heräämään pari kertaa yössä pumppaamaan maitoa eli tavallaan jo silloin tottui hiukan niihin yöheräämisiin vaikka vauva ei ollutkaan vielä kotona.

A sai ruoan pääasiassa nenä-mahaletkun kautta ensimmäiset kaksi viikkoa ja aina sairaalassa ollessani kokeiltiin imettämistä joka pikkuhiljaa alkoi onnistumaan. A sai jonkin verran korviketta ennen kuin pystyin pumppaamaan tarpeeksi. Joka päivä kulki siis maitoa kylmälaukussa sairaalaan J

Ne kolme ekaa viikkoa tuntui ikuisuudelta ja vaikka A oli hyvässä kunnossa eikä missään vaiheessa ollut mitään ns. vaaraa tai ongelmia terveyden/kehityksen suhteen olin silti jatkuvasti huolissani. Huolissani vauvasta ja myös siitä miten me sitten pärjätään kun A pääsee kotiin kun oltiin totuttu siihen, että jatkuvasti oli hoitaja lähellä jolta kysyä neuvoa. Entä sitten kun oltaisiin ihan vain me kaksi vauvan kanssa vuorokauden ympäri? Miten me pärjättäisiin?  Eli vaikka odotin A:n kotiinpääsyä malttamattomana niin samaan aikaan myös pelkäsin sitä jollain tavalla.

vähän väsynyt äiti

toista kertaa kylvyssä

Mä en tiedä yhtään millanen menetelmä Suomessa on mutta täällä (ainakin mun sairaalassa) on käytäntönä että kun vauva on valmis lähtemään kotiin jää äiti vauvan kanssa 24-48 tunniksi sairaalaan. Tänä aikana hoitaja/kätilö käy muutaman tunnin välein tarkistamassa miten kaikki sujuu, etenkin miten imettäminen (tai pullosta syöminen) sujuu ja jos kaikki on hyvin ja vauvan paino noussut, pääsee kotiin.

Itse vietin siis A:n kanssa kaksi yötä sairaalassa ennen kuin hän pääsi kotiin. Mies oli vietti myös ekan yön meidän kanssa ja sinä yönä ei kyllä nukuttu kumpikaan yhtään. Taidettiin olla aika hermoraunioina ja panikoitiin jokaisesta pienestä äänestä jonka vauva päästi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja päästiin vihdoinkin kotiin koko perhe.

lähdössä kotiin

A oli syntyessään hyvän kokoinen ja hänellä ei ollut mitään ihmeempiä ongelmia koko sairaalassa olonsa aikana eli siinä mielessä oltiin todella onnekkaita. Sairaalassa oli A:n viereisissä sängyissä/keskoskaapeissa niitä todella pieniä keskosia. Heidän näkeminen pysäytti ja auttoi jaksamaan. Samoin se itsesääli siitä että miksi meille kävi näin katosi aika pian kun jutteli toisten vanhempien kanssa joiden vauvat olivat viettäneet viikkoja ja jopa kuukausia sairaalassa. Tai kun samana päivänä viikolla 24 syntynyt poika jouduttiin elvyttämään (voi nyt hyvin ja pääsi kotiin viime viikolla) samalla kun itse sain pitää vieressä omaan tyttöäni sylissä. Tämän pojan vanhemmat saivat vain koskettaa vauvaa hetken aikaa  kerrallaan keskoskaapin luukkujen kautta.

Me saatiin kuitenkin alusta asti pitää A:ta sylissä niin pitkään kun haluttiin. Saatiin kylvetttää ja vaihtaa vaippaa ja tuoda omat vaatteet hänelle. Sain imettää ja molemmat saatiin pitää A:ta ihokontaktissa paidan alla joka päivä eli vaikka kaikki ei mennytkään ihan "suunnitelman" mukaan meni kaikki lopulta hyvin ja saadaan olla paljosta kiitollisia.

Mä en edelleenkään tiedä ihan varmasti mikä aiheutti ennenaikaisen synnytyksen mutta mulla oli(on?) jokin ongelma kohdunkaulalla. Mahdollinen toinen raskaus pelottaa jonkin verran. Pelkään, että seuraavakin syntyy liian aikaisin ja joudutaan taas viettämään viikkoja sairaalassa.

vihdoinkin omassa sängyssä kotona :)

p.s. Pahoittelut huonolaatuisista kännykkäkuvista, ei jaksettu raahata kunnon kameraa sairaalaan

Synnytyskertomus

Raskaana ollessani luin varmaan satoja synnytyskertomuksia eri blogeista, kai mä halusin varautua pahimpaan ja sit samalle ne kertomukset helpommista synnytyksistä autto edes hiukan tajuamaan että ehkä se ei tule välttämättä olemaan niin hirveetä. Ja sit taas ne kaikkein kamalimmat ja kivuliaimmat kertomukset joissa kuitenkin oli onnellinen loppu auttoi valamaan uskoa siihen, että kyllä mä pystyn synnyttämään. Stressasin meinaan sitä synnyttämistä koko raskauden ajan.Siis aivan hirveesti; näin painajaisia ja valvoin yöllä panikoiden. Yritin toki kannustaa itseäni muistuttamalla itseäni siitä että se on ihan luonnollista ja että miljoonat naiset ympäri maailmaa synnyttää joka päivä eli ei se nyt mikään niin ihmeellinen juttu ole. Mutta silti se kipu, repeämiset yms pelotti aivan tajuttomasti.

Mutta siis itse asiaan...

Maanantai 21 Maaliskuuta alkoi aivan tavallisesti, kampesin itseni ja vatsani ylös sängystä kuuden maissa huonosti nukutun yön jälkeen ja muistan ajatelleeni bussissa matkalla töihin, että onneks on enää kolme viikkoa töitä jäljellä ennen äitiyslomaa. Väsytti niin jumalattomasti! Töissä haettiin kahvit työkavereiden kanssa niinkuin joka aamu ja sitten töitten kimppuun. Oli yllättävän kiireinen päivä ja lounasaikaan en ollu ehtinyt syömään mitään ja maha kurisi ihan hullun lailla. No vessan kautta oli tarkoitus käväistä äkkiä alakerran kahvilasta hakemassa salaatti tai jotain... juu ei onnistunu.

Vessasta pois tullessani vähän ennen kello 12 luulin, että pissasin housuun. Ajattelin, että Jes! Tää tästä nyt sit vielä puuttui. No äkkiä takas vessaan ja samalla lorahti oikein kunnolla ja tajusin että tää on kyllä nyt jotain muuta kuin pissaa. Tungin kasan vessapaperia pikkareihin ja ryntäsin (lue: taapersin ) takas omalle työpisteelle ja supisin työkaverille jolla on kolme lasta,nuorin 6kk että mä luulen että mun lapsivedet meni. Se katto mua hetken aikaa ihan ällistyneenä ja sit ponkas ylös ja sano, et hän hakee alakerran kaupasta siteitä, soita sairaalaan ja N:lle (miehelle). No yritin sairaalaan mutta en päässy läpi, jälkeepäin sain kuulla, että heillä oli tavallista kiireisempi päivä synnytysosastolla sinä päivänä. Mieskään ei vastannu joten jätin vastaajaan hätääntyneen viestin et soittaa heti kun pystyy. Työkaveri tuli takasin ja eihän se siteet mitään auttanu vaan sitä lapsivettä tuli jatkuvalla syötöllä ja valui ympäri toimiston lattiaa. Oli aika noloa kävellä koko toimiston läpi vettä valuen ;)

Työkaveri oli omalla autolla sinä päivänä ja ajo mut sairaalaan, jatkoin soittamista miehelle mutta ei edelleenkään vastannu eli laitoin tekstiviestiä että tulee sairaalaan suoraan. Tässä vaiheessa olin ihan paniikissa, viikkoja oli vasta 32+5 ja sairaalakassi pakkaamatta. Toki se eka aiheutti enemmän huolta kun se sairaalakassi.

Sairaalaan pääsin edelleen vettä valuen, tässä vaiheessa oli hame jo ihan läpimärkä ja kengät vaan lotisi kävellessä. Näin jälkeenpäin se jo naurattaa mutta ei siinä vaiheessa. Ilmotin respaan, että meni lapsivedet ja ne käski mennä Pregnancy assesment yksikköön tutkittavaksi. Tässä vaiheessa mies vihdoin soitti takas ja kysy heti ekana et oonko varma etten nyt vaan ylireagoi. Taisin sanoa sille aika äkäsesti että en ja ois syytä lähteä ajamaan sairaala kohti heti.

Mut laitettiin käyrille ja vauvan sydänäänet hyvät. Lääkäri tuli ottamaan näytteen ja varmistamaan että kyse on todellakin lapsivedestä. Olin hiukan että luuleeko ne tosiaan että vaan jatkuvasti kusen housuihini, että mitä muuta se nyt vois olla kun lapsivettä?!

Samalla tarkistettiin ultralla vauvan asento ja siellähän se köllötteli oikeassa asennossa pää alaspäin.

Tässä vaiheessa alkaa erittäin lievät menkkamaiset krampit mahassa mutta mitään muuta ei ole tapahtunut. Kohdunsuu ei ole pehmennyt tai laskeutunut enkä ollut yhtään auki. Sain särkylääkettä ja makoilin sängyllä edelleen käyrillä. Samalla laitetttiin kanyyli käteen ja sain steroidipistoksen vauvan keuhkoja vahvistamaan. Kanyyliä yritti ensin laittaa joku lääkäriharjoittelija, ei onnistu ja sattuu. Tästä yrityksestä jäi kämmenselkään aivan karsee mustelma päiviksi.

Mies saapui sairaalaan yhden maissa kiireessä pakkaamansa kassin kanssa J edelleen naurattaa ne sen vaatevalinnat mulle. Kaikkein pienimmät pikkarit ja ensimmäinen mekko jonka oli kaapista löytäny. Onneksi sillä oli aikaa lähteä käymään uudelleen kotona hiukan myöhemmin tarkkojen ohjeiden kanssa siitä mitä tuoda mukanaan. Seuraavalle kerralla pakkaan sen sairaalakassin valmiiksi heti kun testi näyttää positiivista J

Sain voileipiä ja jukurttia lounaaksi ja taas tehdään sisätutkimus, edelleen ei mitään edistystä ja saan lisää särkylääkettä edelleen lieviin ja harvakseltaan tuleviin supistuksiin. Makoilen siellä käyrillä jotain kolmisen tuntia ja viiden jälkeen mut siirretään osastolle ja aloitetaan lääkitys jonka tarkotuksena on lopettaa supistukset ja pitää vauva sisällä mahdollisimman kauan. Kätilö sanoo että jos hyvin käy en synnytä kuin viikon parin päästä mutta joutuisin olemaan sairaalassa vuodelevossa siihen asti.

Mies tuli takaisin kuuden maissa ja sain illallista ja lisää särkylääkettä, tässä vaiheessa olo ihan hyvä mutta yht’äkkiä supistukset alkavat voimistumaan ja tuntumaan pahoilta. Kutsuin kätilön paikalle joka tutkii monitoria ja kysyy olenko varma, että ne ovat voimistuneet koska eivät näy käyrillä. Kiemurtelen tuskissani sängyllä ja tekis mieli huutaa että mua kiinnosta hittoakaan näkyykö ne käyrillä vai ei koska tunnen ne! Lopulta kätilö pitää käsiään mun mahan päällä supistuksen aikana ja vihdoin uskoi että ne oikeasti alkoi olemaan jo aika pahoja. Kutsui lääkärin paikalle ja taas sisätutkimus, tässä vaiheessa auki 1cm ja jatkettiin lääkitystä supistusten lopettamiseksi. No se ei sitten toiminut ollenkaan vaan niitä alkoi tulemaan yhä useammin ja kipu tuli joka kerralla pahemmaksi joka aiheutti sen, että mä oksensin jatkuvalla syötöllä.

Joskus kahdeksan jälkeen tehtiin taas tutkimus ja olin 4cm auki ja mut päätettiin siirtään synnytyssaliin, sinne päästessä eli noin vartin päästä olin 7cm auki! Olin tehnyt synnytyssuunnitelman ja toivonut pääseväni kuumaan suihkuun tai kylpyyn kipuja helpottamaan mutta se ei onnistunut koska vauvan sydänääniä piti tarkkailla eli jouduin pysymään sängyssä tai aivan sen vieressä. Sain kipuun kaasua mutta en pystynyt keskittymään sen hengittämiseen koska halusin pyöritellä lantiota aina supistuksen tullessa koska tunsin että se auttoi parhaiten. Ihan ilman kivunlievitystä siis mentiin.

Puolen yön aikoihin olin täysin auki ja sain luvan alkaa ponnistamaan. Siitähän ei sitten tullut aluksi mitään! Se oli aivan kamalaa ja olin tässä vaiheessa niin väsynyt etten jaksanut yrittää kunnolla. Huusin jossain vaiheessa että en jaksa/pysty enää ja että leikatkaa se vauva jo ulos. Samoin olin kuulemma huutanut miehelle, että en ikinä enää aio synnyttää J Heh!

Vauvan pää oli väärässä asennossa mistä johtuen jäi jumiin synnytyskanavaan ja vaikeutti synnyttämistä. Lopulta opin ponnistamaan oikein kiitos aivan mahtavan kätilön ja lääkärin mutta silti ponnistusvaihe kesti noin kaksi tuntia ja lääkäri joutui leikkaamaan pienen epparin. Neiti A syntyi 2.12 tiistai aamuna  (2.37kg ja 47cm). Sain vauvan rinnalle noin minuutiksi eli siksi ajaksi kun isä leikkasi napanuoran. Sen jälkeen vauva odottaville keskososaston hoitajille tutkittavaksi ja siitä suoraan keskososastolle jonkinlaiseen hengityslaitteeseen. Isä pääsi vauvan mukaan ja itse jäin tikkailtavaksi ja pääsin suihkuun ja sen jälkeen pikaisesti vauvaa katsomaan ja osastolle nukkumaan joskus neljän aikaan. En kyllä saanut yhtään unta, koska olin huolissani vauvasta. Kaikki oli kuulemma hyvin mutta väsyneenä ja hormoonihuuruissa mua vaan itketti. Asiaa ei tietenkään yhtään helpottanut huonekaverin vauvoineen.¨

Jälkikäteen ajateltuna kaikki meni suht hyvin ja ne mitä pelkäsin etukäteen eniten ei toteutunut. Odotin koko ajan pahempaa kipua eli ei sitten ollut ihan niin hirveetä vaikka sattuihan se nyt ihan järkyttävästi. Samoin olin etukäteen ollut ahdistunut siitä, että tuntemattomat ihmiset näkee mut siellä jalat levällään yms mutta siinä vaiheessa ei ois voinu vähempää kiinnostaa kuinka monta ihmistä siellä synnytyssalissa oli (ja niitähän oli lähemmäs 10!) mä keskityin vain siihen hengittämiseen, kivun hallintaan ja ponnistamiseen. Mies oli aivan mieletön koko synnytyksen ajan. Kannusti, hiero selkää ja pyyhki hikeä otsalta ja niskasta. Eli kai sitä vois uudestaankin synnyttämään lähteä.

Baby Showerit

Baby showerit tai vauvakutsut taitaa olla jo aika yleisiä myös Suomessa mutta täällä ne on ehdottomasti  enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja lähes kaikki ensimmäistä lastaan odottavat äidit sellaiset saavat (tää siis perustuu omiin kokemuksiin kaveripiirissä ja työpaikalla yms).

Mun pari kaveria tarjoituivat mulle sellaset järkkäämään ja vaikka mä vihaan yli kaiken olla huomion keskipisteenä ni ajattelin,että hitto vie tottakai mä nyt sellaset haluan! Vaadin tai siis pyysin tietenkin kauniisti josko nämä kemut voitaisiin järjestää meillä koska tiesin että siinä kohtaa raskautta en jaksaisi lähteä toiselle puolelle kaupunkia riekkumaan. Tähän onneksi suostuttiin (no en uskonut hetkeäkään etteikö näin kävisi, eihän sitä nyt kukaan tervejärkinen ala raskaana olevan naisen kanssa tappelemaan vai mitä?)

Kaverit tekivät kutsut ja organisoivat leikit, nekin mun toiveiden mukaan koska en halunnut mitään ns. ”nolaus”leikkejä joita olin muiden baby showereilla nähnyt. Halusin sellasia leikkejä joihin kaikki osallistuvat eikä sellasia joissa tuleva äiti laitetaan vaihtamaan vaippaa nukella silmät sidottuina tai arvailemaan vaippojen sisältöjä (erilaisia sulatettuja suklaita) muiden vain katsellessa.  Toinen kavereistani myös tekaisi kakun.

Mun tehtäväksi jäi tehdä kutsulista ja syömäpuoli. Jälkimmäinen ihan omasta tahdosta ja siitäkin suurimman osan teki toi mies joka on se meidän perheen Master Chef ihan ehdottomasti. Ai niin ja koristelun hoidin itse. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki häärääminen eli koko talon siivoaminen ja edellisenä iltana yömyöhään kokkaaminen ja leipominen ei ehkä ollu se paras idea ja voi hyvinkin olla syypää siihen, että synnytys alkoi ennenaikaisesti...

Mun Baby Showerit oli siis Maaliskuussa (tosiaan pari päivää ennen kuin meidän neiti päätti syntyä sen seitsemän viikkoa etuajassa) ja sille lauantaille sattui aivan järkyttävä hellepäivä. Oltiin meidän patiolla ja hiki virtasi vaikka raahattiin tuulettimia sinne. Mulla oli myös nilkat todella turvoksissa koko päivän eli tää tuleva äiti ei kyllä tuntenut oloaan kovin hehkeäksi. Muuten vauvakutsut meni hyvin ja oli ihanaa nähdä kaikkia mun rakkaita täällä. Ystävien merkitys korostuu entisestään ulkomailla asuessa kun ei niitä omia perheenjäseniä tai lapsuudenystäviä täällä ole. Se koti-ikävä ja pieni haikeus iskee aina just tälläsillä hetkillä ja vaikka mulla oli todella ihana päivä ni oli hieman tippa linssissä aina kun käväisi mielessä miten ihanaa jos mun äiti ja sisko ja ne pari tärkeintä ja rakkainta ystävää Suomesta ja Englannista olisivat myös olleet paikalla.

Sain lahjaksi kasan hyödyllisiä (mm. Vauvan lääkelaukku) ja ihania lahjoja ja ruokaa jäi niin paljon,että syötiin rääppeitä seuraavat kaksi päivää. Ja tais se mies syödä niitä vielä sillon kun itse olin jo sairaalassa.

Raskaudesta osa 1

Musta tuli vauva-ja raskausblogien suurkuluttaja heti kun testitikku näytti positiivista, no jos ihan totta puhutaan niin luin niitä jo aika paljon  myös ennen sitä. Koko ajan oli myös tarkotuksena kirjata niitä omia raskausajan tuntemuksia tänne blogiin mutta se vaan jäi ja jäi mutta yritetään ottaa nyt vahinko takasin ja tehdään tällänen yhteenveto raskausajasta.

Tein siis positiivisen testin pari päivää mun synttäreitten jälkeen Syyskuun alussa ja vaikka tää oli ihan yritetty ja toivottu raskaus/vauva kyllähän se positiivinen testi hieman hirvitti ja pelottikin. Olin asennoitunu siihen, että kyllä siinä ainakin se 3-6kk menee ennen ku tärppää  ihan jo oman iäntakia eli kun onnistikin samantien ni tuntu jotenki etten saanut aikaa totuttautua ajatukseen vauvasta.

Muutamat ekat viikot meni ihan hyvin, pahoinvointia alkoi olemaan jossain viikon 5 tienoilla, taidettiin olla just sillon lomalla Fijillä ja parina aamuna sai tehdä tuttavuutta hotellin vessanpöntön kanssa ja aamiaisella ei menny muuta kuin pala paahtoleipää alas. Loma ei onneks kuitenkaan pahoinvoinnin taki menny pilalle, ainut mikä harmitti oli se etten saanut nauttia cocktaileja uima-altaan reunalla. Sillon ku varattiin matka siis ennen tietoa raskaudesta mun toiveissa oli vaan rentoutua auringossa ja nautiskella hyvästä ruoasta ja juomasta, hirvee pettymys siis! ;)

Mun pahoinvointi joka ei todellakaan ollut mikään aamupahoinvointa vaan ympärivuorokauden pahoinvointi kesti jonnekin viikolle 15 asti. Se oli alkuun pahempaa ja varsinkin aamun työmatkat bussissa oli aika tuskasia. Oli hurjan kiva olla juuttuneena ruuhkaan ja yrittää olla oksentamatta täydessä bussissa.  Noin muuten mun pahoinvointi pysyi aika hyvin aisoissa kunhan söin jotain jatkuvasti, jos ehti tulla yhtään nälkä ni sit oli kiire vessaan. Mä siin söin aivan koko ajan tai ainakin siltä se tuntu. Töissä puputin suolakeksejä ja pähkinöitä aivan järkyttäviä määriä.

Mikään tietty ruoka ei saanut mahaa kääntymään ylösalaisin mutta ton miehen käyttämä suihkugeeli kylläkin. Jos se tuli suihkussa käytyään viereen istumaan ni oli pakko käskeä se kauemmas koska se suihkugeelin tuoksu sai mut yökkäilemään. Ja välillä teki myös tiukkaa nukkua sen vieressä kun oksetti se haju. Mies parka!  Samoin meidän käyttämä huuhteluaine aiheutti yökkäilyä ja lopetin sen käytön muutamaksi viikoksi.

Muuten oli ihan ok olo noi ekat viikot mitä nyt väsytti ihan koko ajan. Sai oikeesti töissä taistella että sai pidettyä silmät auki koko päivän ja nukahtelin usein kotimatkalla bussissa.

Mahduin mun normi vaatteisiin suht kauan ja töissäkin taisin kertoa vasta joskus viikon 15 tienoilla, ihmettelen edelleen ettei ne epäilly mitään aikasemmin.

Maha pullahti kunnolla esiin vasta viikon 20 vaiheilla ja samoihin aikoihin aloin tuntemaan vauvan liikkeet mikä teki kaikesta jotenkin todentuntuisempaa.

Australiassa ei oo samanlaista neuvola systeemiä kun Suomessa ja mä sain ainakin julkisen puolen terveydenhuollon asiakkaana (on myös yksityinen sairasvakuutus mutta en halunnut käyttää sitä) valita käynkö oman normilääkärin luona vai sairaalassa kätilöä tapaamassa. Valitsin kätilön ja tapaamisia oli aina muutaman viikon välein, tiheämmin loppua kohti. Tosin itsehän en kaikkia käyntejä ehtinyt tekemään koska neiti päätti tulla ulos seitsemän viikkoa etuajassa. Ultrat tehtiin eri paikassa josta sitten lähettiin tiedot sairaalaan. Kätilö oli joka kerran eri ja vaikka kaikki olivatkin erittäin mukavia ni oishan se ollu kiva jos ois oppinu tuntemaan yhden (tai kaks) vähän paremmin. Muuten ei mitään valittamista.

Mä olin aina ollu ihan  varma etten haluais tietää vauvan sukupuolea jos joskus oisin raskaana mutta uteliasuus vei voiton ja päätettiin että halutaan tietää vauvan sukupuoli rakenneultrassa tai mä päätin. Miehellä ei ollut väliä ja sanoi että tehdään niinku mä haluan. Mulla oli ollu poikaolo siihen asti  ja kaikki mahdolliset testit ennusti myös poikaa mut tyttöä ne siellä ultrassa sitten kuitenki lupas. Jotenki en kuitenkaan osannu luottaa siihen ja vältin ostamasta liikaa vaaleanpunaisia vaatteita yms. Niitä meillä kuitenkin on nyt kaapit täynnä koska perittiin miehen siskolta monta laatikkoa vaatteita hänen kahden tyttärensä jäljiltä. Kaikki mitä ollaan itse ostettu onkin sitten harmaata ja valkosta. Samoin lastenhuone on neutraali eli harmaat ja valkosta löytyy sieltäkin enimmäkseen ja hieman turkoosia. No sopii sitten seuraavallekin jos sellanen tulee ja jos sattuu sitten olemaan poika. Tais koko miehen puolen suku toivoa että tämäkin ois ollu poika koska kaikki 11(!!!) lastenlasta on tyttöjä.

Jotta tästä ei nyt tulis mitään maratooni tekstiä jollasta kukaan ei jaksa lukea, niin jatketaan seuraavalla kerralla. Silloin luvassa mietteitä ainakin kaikista ah niin ihanista raskausajan vaivoista ja synnytysvalmennuksesta.