Friday, 22 July 2016

Ensimmäiset viikot...


Ekana aamuna synnytyksen jälkeen (no muutama tunti sen jälkeen) odottelin malttamattomana aamiaista että pääsisin heti sen jälkeen keskososastolle paria kerrosta alemmas vauvaa katsomaan. Mies ehti myös takaisin sairaalaan ennen kuin sain syötyä.

Se tunne kun näet sen oman pienen ihmeen keskoskaapissa kaiken maailman letkuissa ja johdoissa kiinni... ei sitä pysty kuvailemaan. Toinen oli niin pieni ja avuttoman näköinen! Mulla oli kyyneleet silmissä ja itku ei olllut kaukana.

Onneksi A:lla oli kaikki jo tässä vaiheessa sen verran hyvin, että sain vauvan syliin. Samana päivänä vauva pääsi jo pois sieltä kaapista ja CPAP laitteesta jonka jälkeen vietti vielä kaksi päivää NICU osastolla.


ensimmäistä kertaa sylissä <3



Seitsemän viikkoa etuajassa syntyminen merkitsi tietysti sitä, että A joutui jäämään sairaalaan pidemmäksi aikaa kuin minä. Meille sanottiin aluksi, että yleensä keskosia pidetään sairaalassa lähelle laskettua aikaa ja sillä hetkellä ajatus vauvasta erossa olosta seitsemän viikon ajan tuntui aivan hirveältä. Mä olin odottanut sitä hetkeä kun parin päivän sairaalassa olon ajan lähdettäisiin perheenä kotiin, oli kotiintulo vaatteet vauvalle (ja mulle) valmiina sairaalakassissa (ne harvat asiat jotka siellä oli valmiina sillon viikolla 32+5) mutta niitä ei sitten päästy käyttämään.

Itse pääsin kotiin kolmen sairaalassa vietetyn yön jälkeen ja se hetki kun lähdettiin kotiin ilman vauvaa oli aivan hirveä. Vauvan jättäminen sairaalaan oli vaikeinta mitä olen ikinä joutunut tekemään. Tiesin tottakai, että se on paras paikka hänelle sillä hetkellä ja saa parasta mahdollista hoitoa mutta silti se oli vaikeaa, ei sitä koskaan edes osannut kuvitella että vauva ei tulisikaan kotiin saman tien. Kotona ollessa hormoonihuuruisena oli  kyllä ihan tyhjä olo ilman vauvaa ja mulla oli joka päivä ihan hirvee kiire päästä sairaalaan viettämään aikaa A:n kanssa.




A oli lopulta sairaalassa kolme viikkoa, ekojen parin päivän jälkeen Special Care nurseryssä jossa oli kahdeksan muuta vauvaa samassa huoneessa. Me vietettiin miehen kanssa joka päivä aikaa sairaalassa yleensä itse olin aina kauemmin ja mies lähti ruokkimaan koiran ja laittamaan ruokaa yms kun itse vielä jäin sairaalaan.  Useimpina päivinä olin sairaalassa yhdentoista aikoihin ja kotona joskus seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Eihän sieltä malttanut millään lähteä pois vaikka raskastahan se oli. Kotona yritettiin levätä ja nukkua niin paljon kun mahdollista. Itse jouduin heräämään pari kertaa yössä pumppaamaan maitoa eli tavallaan jo silloin tottui hiukan niihin yöheräämisiin vaikka vauva ei ollutkaan vielä kotona.


A sai ruoan pääasiassa nenä-mahaletkun kautta ensimmäiset kaksi viikkoa ja aina sairaalassa ollessani kokeiltiin imettämistä joka pikkuhiljaa alkoi onnistumaan. A sai jonkin verran korviketta ennen kuin pystyin pumppaamaan tarpeeksi. Joka päivä kulki siis maitoa kylmälaukussa sairaalaan J

Ne kolme ekaa viikkoa tuntui ikuisuudelta ja vaikka A oli hyvässä kunnossa eikä missään vaiheessa ollut mitään ns. vaaraa tai ongelmia terveyden/kehityksen suhteen olin silti jatkuvasti huolissani. Huolissani vauvasta ja myös siitä miten me sitten pärjätään kun A pääsee kotiin kun oltiin totuttu siihen, että jatkuvasti oli hoitaja lähellä jolta kysyä neuvoa. Entä sitten kun oltaisiin ihan vain me kaksi vauvan kanssa vuorokauden ympäri? Miten me pärjättäisiin?  Eli vaikka odotin A:n kotiinpääsyä malttamattomana niin samaan aikaan myös pelkäsin sitä jollain tavalla.
vähän väsynyt äiti
toista kertaa kylvyssä



Mä en tiedä yhtään millanen menetelmä Suomessa on mutta täällä (ainakin mun sairaalassa) on käytäntönä että kun vauva on valmis lähtemään kotiin jää äiti vauvan kanssa 24-48 tunniksi sairaalaan. Tänä aikana hoitaja/kätilö käy muutaman tunnin välein tarkistamassa miten kaikki sujuu, etenkin miten imettäminen (tai pullosta syöminen) sujuu ja jos kaikki on hyvin ja vauvan paino noussut, pääsee kotiin.

Itse vietin siis A:n kanssa kaksi yötä sairaalassa ennen kuin hän pääsi kotiin. Mies oli vietti myös ekan yön meidän kanssa ja sinä yönä ei kyllä nukuttu kumpikaan yhtään. Taidettiin olla aika hermoraunioina ja panikoitiin jokaisesta pienestä äänestä jonka vauva päästi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja päästiin vihdoinkin kotiin koko perhe.
lähdössä kotiin



A oli syntyessään hyvän kokoinen ja hänellä ei ollut mitään ihmeempiä ongelmia koko sairaalassa olonsa aikana eli siinä mielessä oltiin todella onnekkaita. Sairaalassa oli A:n viereisissä sängyissä/keskoskaapeissa niitä todella pieniä keskosia. Heidän näkeminen pysäytti ja auttoi jaksamaan. Samoin se itsesääli siitä että miksi meille kävi näin katosi aika pian kun jutteli toisten vanhempien kanssa joiden vauvat olivat viettäneet viikkoja ja jopa kuukausia sairaalassa. Tai kun samana päivänä viikolla 24 syntynyt poika jouduttiin elvyttämään (voi nyt hyvin ja pääsi kotiin viime viikolla) samalla kun itse sain pitää vieressä omaan tyttöäni sylissä. Tämän pojan vanhemmat saivat vain koskettaa vauvaa hetken aikaa  kerrallaan keskoskaapin luukkujen kautta.

Me saatiin kuitenkin alusta asti pitää A:ta sylissä niin pitkään kun haluttiin. Saatiin kylvetttää ja vaihtaa vaippaa ja tuoda omat vaatteet hänelle. Sain imettää ja molemmat saatiin pitää A:ta ihokontaktissa paidan alla joka päivä eli vaikka kaikki ei mennytkään ihan "suunnitelman" mukaan meni kaikki lopulta hyvin ja saadaan olla paljosta kiitollisia.

Mä en edelleenkään tiedä ihan varmasti mikä aiheutti ennenaikaisen synnytyksen mutta mulla oli(on?) jokin ongelma kohdunkaulalla. Mahdollinen toinen raskaus pelottaa jonkin verran. Pelkään, että seuraavakin syntyy liian aikaisin ja joudutaan taas viettämään viikkoja sairaalassa.

vihdoinkin omassa sängyssä kotona :)



p.s. Pahoittelut huonolaatuisista kännykkäkuvista, ei jaksettu raahata kunnon kameraa sairaalaan

No comments

Post a Comment

© Living in Down Under
Maira Gall