Sunday 25 September 2011

Tuo ihana ja kamala koti-ikävä

Ulkomailla asuvan ainainen seuralainen, koti-ikävä, nousi taas vahvana pintaan kun hyvästelin Suomesta vierailulla olleita kevereita lentokentällä maanantaina. Kyyneleet nousi silmiin ja osa (aika suurikin osa) minusta toivoi, että olisin itsekin päässyt nousemaan koneeseen ja lentämään Suomeen edes hetkeksi. Vaikka vaan yhdeksi päiväksi....



Kun nyt on kuitenkin tullut asuttua ulkomailla jo useamman vuoden ajan luulisi, että koti-ikäväkin alkaisi helpottamaan mutta ei. Tuttua se on ja siihen tottuu pikkuhiljaa eikä sitä ajattele koko aikaa vaikka se jossain pinnan alla jatkuvasti kyteekin ja aina välillä muistuttaa olemassa olostaan enemmän tai vähemmän. Eroon siitä ei pääse varmaan koskaa enkä kyllä haluaisikaan sillä silloin ei myöskään olisi sitä ihanaa kotiinpalaamisen tunnetta. Samalla se myös tarkoittaisi sitä, että ei olisi enää mitään mitä ikävöidä ja sitä en toivo koskaan tapahtuvan.

Kun lähdin englantiin ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana oli koti-ikävä aivan sanoin kuvaamaton ne muutamat ensimmäiset päivät ja lähellä oli etten luovuttanut ja matkustanut samantien takaisin Suomeen. Olen kuitenkin äärettömän ylpeä siitä, että kestin ne 5 kk vailla perhettä ja muita läheisiä. Suomeen palaaminen oli ihanaa mutta ikävä takaisin Englantiin vaivasi pahemman kerran ja
siksi takaisin palaaminen opiskelun merkeissä oli lähes itsestäänselvyys. Joka kerta kotoa lähteminen ja hyvästien jättäminen on vaikeaa ja itku on aina herkässä. Englannissa opiskellessani tiesin kuitenkin aina, että pääsen kotiin pari kertaa vuodessa mikä helpotti ikävän kestämistä. Samoin kaksi ensimmäistä Australian reissuani olivat koti-ikävän suhteen helpohkoja koska viisumini olivat voimassa vain tietyn aikaa ja siksi aikani täällä rajallinen ja kotiinpaluun päivä tiedossa lähes alusta alkaen.



Se mikä tekee täällä olosta tällä kertaa vaikeampaa on se, että mulla on pysyvä viisumi/oleskelulupa eikä näin ollen mitään tiettyä päivää joilloin olisi pakko poistua maasta. Just nyt ei ole edes tietoa siitä milloin seuraavan kerran pääsen Suomeen oli se sitten vain käymään tai asumaan pidemmäksi aikaa. Tämänhetkistä koti-ikävääni en pysty lievittämään ajatuksella siitä, että niin ja niin monen päivän/viikon/kuukauden päästä pääsen kotiin. Epätietoisuus on se mikä tekee tästä niin vaikeaa.

Kyllähän sitä Suomeen pääsisi milloin vain, ei tavitse kuin marssia matkatoimistoon ja varata lennot tai vieläkin helpompaa olisi varata ne netistä. Velvollisuudet kuitenkin estävät tekemästä niin. Jos haluan pitää työpaikkani jossa viihdyn, en voi olla jatkuvasti lomalla. Ideana onkin nyt säästää kaikki kertyvät lomapäivät ensi vuoteen ja lähteä sitten Suomeen kuukaudeksi. Voi kun sais jo ostaa lentoliput ja alkaa laskea päiviä siihen kun saa taas nähdä kaikki rakkaat... ilman salmiakkia, karjalanpiirakoita, siideriä, suomalaisia mansikoita, valoisia kesäiltoja, oikeaa joulutunnelmaa yms yms asioita pärjään kyllä jos on pakko. Se mitä on oikeasti ikävä on perhe ja kaverit. Onneksi on keksitty skype ja sähköposti ja välillä tulee soiteltua puhelimellakin vaikka se onkin kallista.

Ulkomailla asuminen on mahtavaa ja päivääkään en vaihtaisi pois. Australiasta on tullut mulle toinen kotimaa ja mun on hyvä olla täällä, silti tulevaisuuden haaveissa on pysyvä muutto takaisin Suomeen. Se ei ehkä ole ajankohtaista juuri nyt eikä vielä ensi vuonnakaan mutta toivottavasti parin seuraavan vuoden aikana. Kun sen aika koittaa oon varma, että mulla on vuorostaan ikävä Australiaan ja kaikkia läheisiä ihmisiä täällä. Sitä kai se sitten tulee olemaan; aina on ikävä jonnekin ihan sama missä maassa asutaan.



Koti-ikävästä ja sen ihanuudesta ja varsinkin kamaluudesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta eiköhän tämä nyt riitä tälle kertaa. Pitää kuitenkin vielä todeta miten onnellinen olen siitä, että Craig asui lähes 1,5 vuotta pois Australiasta (Suomessa ja Englannissa) ja näin ollen tietää miltä tuntuu asua kaukana kaikesta tutusta ja perheestä. Vaikka väitän kyllä, että koti-ikävä iskee pahemmin meihin kauniimman sukupuolen edustajiin tai sitten nuo miehet eivät vain halua tunnustaa sitä, että koti-ikävä vaivaa.

Jos nyt sitten menis tän jälkeen pyyhkimään kyyneleet silmistä ja kirjottais seuraavalla kerralla jostain vähän iloisemmasta aiheesta kuten esimerkiksi mun mahtavista 30v juhlista tai ihanasta 2 viikon lomasta jonka vietimme siis Suomesta tulleen kaveripariskunnan kanssa mm. Australia Zoossa ja Sydneyssä.



Sunday 4 September 2011

Kolmekymppinen, oon kolmekymppinen

Perjantai 2.9 alkoi kuin mikä tahansa muukin perjantai... herätyskello soi 06.15 ja pomppasin ylös sängystä enemmän tai vähemmän pirteänä valmiina taas uuteen työpäivään. Yht'äkkiä uniset aivoni kuitenkin muistivat miksi tämä päivä oli sittenkin vähän erilainen muihin perjantai-päiviin verrattuna: oli oma syntymäpäivä eikä mika tahansa syntymäpäivä vaan se kauhulla, innolla ja samalla hieman pelonsekaisilla tunteilla odotettu 30v syntymäpäivä.

Piti rynnätä kiireen vilkkaa kylppäriin tutkimaan olinko jotenkin vanhemman näköinen kuin edellisenä iltana? Peiliin tuijotti (onneksi?) sama naama kuin ennenkin, ei ollut ilmaantunut ryppyjä tai harmaita hiuksia yön aikana vaikka sitä hieman olinkin pelännyt. Olo ei tuntunut mitenkään vanhemmalta tai viisaammaalta vaan aivan samalta kuin ennenkin. Olin ehkä odottanut että kolmekymppisenä olo tuntuisi jotenkin huomattavasti erilaiselta kuin 29 vuotiaana olo. Ei se kuitenkaan tunnu, vaan ihan sama Anna täällä edelleen maailman menoa ihmettelee.

Aloin miettimään mitä on viimeisten 10 vuoden aikana tapahtunut ja miten elämäni on muuttunut kaksikymppisestä kolmekymppiseksi.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen asunut Suomessa, Englannissa ja Australiassa. Olen tavannut ihania ihmisiä ja sitten myös niitä vähemmän ihania. Olen ollut onnellinen, surullinen ja vihainen. Olen ihastunut muutaman kerran ja rakastunut kerran :) ja edelleen täysin rakastunut! Olen tavannut sen oikean josta syystä olen joutunut tekemään vaikeita päätöksiä joista tuoreimpana (pysyvämpi?) muutto pois Suomesta kauas Australiaan. Olen ikävöinyt ihmisiä ja kokenut ihania jälleennäkemisiä. Olen valmistunut yliopistosta ja ollut töissä monessakin eri paikassa ja nyt viimein sellaisessa jossa näen itseni viihtyvän helposti pidemmänkin aikaa. Olen matkustellut, kokenut uusia asioita, nähnyt uusia paikkoja ja tavannut uusia ihmisiä. Olen joutunut kokemaan pettymyksiä ja saanut kokea myös onnistumisia. Löytänyt uusia puolia itsestäni ja ehkä oppinut ymmärtämään itseäni ja myös toisia enemmän. Oppinut sen, että kaikkia ei voi aina miellyttää ja että elämästä pitää nauttia tässä ja nyt!

No huh huh, tulipas taas tekstiä ja tän postauksen piti olla sellanen kevyt ja hauska no ehkäpä loppu on sitten enemmän sitä.

Kolmekymppisenä olo on siis tähän mennessä ollut ihan mukavaa. Töissä syötiin synttärikakkua ja illalla Craig vei syömään ihanaan romanttiseen ravintolaan. Lauantai kului shoppaillessa ja illalla käytiin keskustassa katsomassa Riverfire ja upeat ilotulitukset ja valoshowt. Tänään ollaan vaan hengailtu kotona ja muutaman tunnin päästä ajetaan lentokentälle vastaan suomesta saapuvia kavereita. Siitä alkaakin sitten 2 viikon loma! tai no alkoihan se jo perjantain kun lähdin töistä mutta huomenna maanantaina sen ehkä vasta todella huomaa kun ei tarvitsekaan nousta aikaisin ja mennä töihin.

Ensi viikon lauantaina on vielä tiedossa ne isot 30v bileet joista en edelleenkään tiedä oikeastaan mitään mutta odotan niitä todella innolla.

Loppuun vielä kuva siitä mekosta jonka päädyin ostamaan niihin omiin 30vee juhliin ja myös kuva mun uudesta, ihanasta korvakoru telineestä jonka sain Craigiltä. Se varmaan kyllästy siihen, että mun korviksia loju aina jokapuolella ;)


ei tosta nyt hirveesti selvää saa eli parempia kuvia itse juhlista odotellessa...



Brisbanen Story Bridge lauantai illalla vähän ennen auringonlaskua

© Living in Down Under
Maira Gall